Identiteettiä etsimässä

 

Asiat joita luulin luonteekseni – mutta olivatkin selviytymiskeinoja

 

Minulla ei ole oikein koskaan ollut selvää identiteettiä.

En tiedä johtuuko se hermoston jatkuvasta ylikuormituksesta, varuillaan olosta vai siitä sirpaleisuuden kokemuksesta, jota trauma voi tuoda ihmiseen. Joskus tuntuu etten ole rakentanut itseäni sisältä ulospäin vaan ulkoa sisäänpäin – vähän sen mukaan mitä ympäristö on vaatinut.

 

Nuorena etsin itseäni vääristä paikoista.

Yritin löytää vastauksia ulkopuolelta. Ihmisistä, tekemisestä, ehkä vähän statuksesta ja siitä miltä näytän muiden silmissä. En silloin ajatellut rakentavani identiteettiä. Ajattelin vain yrittäväni pärjätä.

Reilu parikymppisenä vaihdoin maisemaa ja muutin kauas tutuista kuvioista. Halusin pois sen hetkisestä kaoottisesta elämästäni. Ajattelin että aloitan puhtaalta pöydältä ja mietin kuka oikeasti olen.

Sitten aloin tehdä töitä.

Pirusti töitä.

 

Jälkikäteen ajatellen en ehkä tehnyt töitä vain toimeentulon vuoksi. Halusin näyttää. Näyttää että tämä rutiköyhän alkoholistiperheen poika ei enää kulje ryysyissä. Että minustakin tuli jotain.

Työstä tuli identiteetti.

Etenin työelämässä nopeasti, koska olin tunnollinen. Olin ylisuorittaja. En osannut pysähtyä, enkä olisi ehkä uskaltanutkaan. Jos pysähtyy, joutuu helposti katsomaan itseään.

Määrittelin itseäni työn kautta. Saavutusten kautta.

 

Ostin autoja ja kaikenlaista turhaa. En siksi että olisin erityisesti rakastanut tavaraa vaan ehkä siksi että kaikki näkisivät kuka pärjää.

Mutta jossain vaiheessa tapahtui jotain outoa.

Kaikki materia alkoi tuntua tyhjältä.

Se alkoi suorastaan oksettaa.

Myin paljon omaisuuttani. Rahat menivät taloihin. Rakensin, ostin, myin ja aloitin uudelleen. Talo jossa asun nyt on seitsemäs omakotitaloni.

Kaverit vinoilevat että taas yksi myyntitupa.

Ehkä joskus se olikin sitä.

Mutta nykyinen talo ei tunnu samalta.

 

Asuin ennen tätä vuokralla omakotitalossa vilkkaasti liikennöidyn tien varressa. Sellaiselle ihmiselle joka on jatkuvasti varuillaan se oli väärä paikka.

Joka kerta kun auto ajoi ohi, katsoin kuka liikkuu.

Opin tunnistamaan autot.

Huomasin jos joku kulki poikkeuksellisesti.

Rauhoittumista ei auttanut se, että vuokraisäntä laittoi talon vähän väliä myyntiin kertomatta meille. Kiinteistövälittäjä saattoi soittaa että huomenna on näyttö.

Vuokraisäntä saattoi soittaa humalassa, huutaa ja uhkailla.

Jälkikäteen ajatellen ymmärrän että en asunut siellä.

Minä päivystin siellä.

Ehkä siksi tämä nykyinen paikka tuntuu erilaiselta.

 

Talo on juuri valmistunut. Se seisoo 2,5 hehtaarin tontilla luonnon keskellä.

Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en ajattele myymistä.

Ehkä en olekaan koko elämääni etsinyt seuraavaa taloa.

Ehkä olen etsinyt paikkaa jossa hermosto uskaltaa viimein ymmärtää, että nyt ei tarvitse enää lähteä.

 

Mutta kaikkein yllättävin asia on tullut vastaan vasta terapiassa.

Luulin tuntevani itseni.

Olenhan käyttänyt vuosia itseni tutkimiseen, miettinyt miksi reagoin kuten reagoin ja yrittänyt ymmärtää menneisyyttäni.

Silti terapian edetessä olen huomannut jotakin odottamatonta.

En ehkä tunnekaan itseäni.

Aloin miettiä mikä voisi olla identiteettini perusta.

Kuka minä voisin olla.

Hetken aikaa innostuin ajatuksesta.

Voisinko olla nyt mitä vain?

Rakentaa itsestäni jonkinlaisen huippuversion. Valita ominaisuuksia kuin suunnittelisi seuraavaa projektia.

Leikittelin ajatuksella.

Mutta terapian edetessä aloin luopua siitä.

Jokin siinä tuntui väärältä.

Ehkä identiteetti ei synny rakentamalla.

Ehkä se ei ole suoritus.

Ehkä se ei ole projekti.

Ehkä minun ei tarvitse päättää kuka olen.

Ehkä minun tehtäväni on ennemmin huomata kuka olen ollut koko ajan.

 

Ihmiset sanovat minulle asioita jotka saavat minut vaivaantumaan.

He sanovat että olen kiltti.

Ystävällinen.

Empaattinen.

Sympaattinen.

Rohkea.

Herkkä.

Ja joka kerta tuntuu kuin he puhuisivat ihmisestä jota en tunne.

Ajattelen usein ettei tuo voi olla minä.

Mutta ehkä kysymys ei ole siitä että ihmiset näkevät väärin.

Ehkä minä en vielä näe itseäni.

Ehkä vuosien varuillaan olo ja lapsuuden kauhut ovat peittäneet näkyvistä jotain sellaista joka on ollut siellä koko ajan.

 

En usko enää että minun täytyy keksiä identiteettini.

Uskon että se on jo olemassa.

Se on vain ollut pitkään piilossa.

Ja vaikka kaikki muu olisi vielä epäselvää, yhdestä asiasta olen varma.

Minulla on hyvä sydän.

Ja minä haluan olla oikeudenmukainen.

Jos joskus löydän itseni, toivon että löydän ihmisen joka on ollut siellä koko ajan odottamassa.