Elämää, kuolemaa ja läheltä piti tilanteita

 

Sanotaan että kissalla on yhdeksän henkeä. Minulla on vuosien varrella ollut muutamia kissoja ja voin todeta sanonnan pitävän ainakin osaksi paikkaansa. Miettiessä blogilleni nimeä keskustelin asiasta puolisoni kanssa ja kysyin millainen nimi kuvastaisi hyvin elettyä elämääni? Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, sinähän olet elänyt tuhat elämää.

 

Olen pyrkinyt elämässäni keskittymään enemmän elämiseen kuin kuolemiseen vaikka nuorempana itsemurhaa tulikin yritettyä pariin otteeseen, kerran lääkkeillä ja kerran ampuma-aseella. Nuoruudessa usea ystäväni onnistui minua paremmin näissä yrityksissä, ikävä kyllä.

 

Olen keskustellut syvällisesti elämästäni useamman ihmisen ja terapeutin kanssa ja he kaikki ovat ihmetelleet ääneen miten olen vielä elossa.

 

Aloin pohtimaan tuota kommenttia "ihme että olet vielä elossa". Onko elämässäni sitten ollut tilanteita joissa henki olisi voinut lähteä lukuun ottamatta mainitsemiani oman hengen riistoyrityksiä. Kun oikein miettii niin tulee niitä mieleen ja uskoisin että jokin suojelusenkeli minulla on.

 

Muistan kuinka kymmen vuotiaana kiipesin kaksikerroksisen korkean autiotalon harjalle koska näin naakkojen pesivän talon savupiipussa. Keräilin lapsena linnunmunia ja niitähän oli nytkin tarkoitus käydä piipusta onkimassa. Päästyäni talon katolla kävi naakkaparvi kimppuuni syöksyen ja jossain vaiheessa naakkoja väistellessä horjahdin talon harjalta talon päädystä ja tipuin alas selkä edellä. Pudotus oli useita metrejä ja mahdollisuus kuolla tai loukata itsensä vakavasti oli todennäköinen. Pudotuksen jälkeen avasin silmäni, ei tuntunut pahalta ei oikeastaan tullut edes kipeää. Olin tippunut valtavaan ruusupensaaseen ja vartaloni ei osunut edes maahan vaan olin pensaan kannattelema. Pensaasta poistuminen toki oli kivuliasta, ruusupensas oli täynnä piikkejä ja sieltä pois pääseminen tuntui ikuisuudelta.

 

 

Kiipeily puissa, rakennuksissa ynnä muissa korkeissa paikoissa on aina ollut kivaa. Kolmetoista kesäisenä kiipeilin usein rakennustyömailta löytyvissä keltaisissa korkeissa nostureissa. Kerran kiipesin sellaiseen ja kävelin vaakapalkin päähän josta roikuin käsieni varassa hetken aikaa, tunne oli huumaava. 

Kerran nosturissa kiipeillessäni näin nosturin ohjaamokopissa radiopuhelimen. Se näytti kiinnostavalta joten se oli saatava. Koppi oli lukittu mutta kopin etuseinässä oleva iso ja raskas yläpäästään saranoitu ikkuna oli auki. Ongelmana oli että ikkuna painoi paljon ja sitä kautta koppiin päästäkseni oli kiivettävä tyhjän päälle ja samalla työnnettävä ikkunaa auki toisella kädellä. Hiukan jännitti kun olin pää jumissa raskaan ikkunan välissä kehoni roikkuessa tyhjän päällä. No pääsin kuin pääsinkin lopulta sisään ohjaamoon.

 

 

Seitsemännen ja kahdeksannen luokan aikoihin sain useita alkoholimyrkytyksiä ja kaupungilla humalassa hortoillessani sammuin milloin minnekin ja usein myös pihalle talvi aikaan jolloin hypotermia olisi voinut koitua kohtalokseni. Salmiakkikoskenkorvan palattua kauppoihin kahden vuoden hyllytyksen jälkeen maaliskuussa 1995 tuli sammuttua pihalle useammankin kerran. Alkoholin vaikutusta lisäämään nappailin mutsilta varastamiani rauhottavia lääkkeitä välillä aika reippaastikin. Koulukaverini kuoli samoihin aikoihin otettuaan viinaa ja lääkkeitä.

Olin 17-vuotias kun ystäväni osti GSI Kadetin joka oli siihen aikaan suhteellisen nopea pikkuauto. Kyseisen auton ajoimme tukevassa humalassa jyrkässä mutkassa kylki edellä metrin vahvuiseen koivuun vauhdin ollessa yli 180km/h. Kuljettaja sai lasinsiruista naamaansa verta vuotavia haavoja ja minä lensin apukuskin ikkunan läpi autosta pihalle josta on muistona arpi käsivarressa, muuten ei kummempia kolhuja vaikka auto meni melkein keskeltä poikki törmäyksen voimasta, sitä kuuluisaa juopon tuuria kai. Olen ollut muutamassa pahassa kolarissa elämäni aikana ja aina selvinnyt vain vähäisillä kolhuilla. 

 

 

Vuotta myöhemmin yritin estää erästä ystävääni lähtemästä ajamaan autolla humalassa. Tapahtuma eskaloitui kaverini ajaessa autollaan päälleni aika vauhdilla ja kävin kokonaan auton alla kaverini jatkaessa matkaansa. Minulle ei tullut kuin pieniä ruhjeita, toki se ystävyys jäi tapahtuman seurauksena tauolle.

 

Aika moni ihminen on aikoinaan yrittänyt tappaa minut, tai ainakin vahingoittaa vakavasti. Neljä kertaa olen ollut puukkotappelussa romanien kanssa. Jokaisella kerralla he ovat olleet aloitteen tekijöitä ja ovat ihan tosissaan yrittäneet tehdä reikiä minuun siinä onnistumatta.

 

Kerran olin parikymppisenä menossa baariin ystävien kanssa kun huomasin baarin pihassa romanimiehen vetävän valkolaisnaista hiuksista autoonsa naisen huutaessa tuskaansa. Menin väliin, kaappasin naisen kainaloon ja kysyin haluaako hän tulla kanssamme baariin johon nainen nyökkäsi. Astuessamme baariin kuulin romanimiehen huutavan meille jotain raivoissaan, mitään hän ei uskaltanut sillä hetkellä tehdä koska olin porukassa ja tietysti minulla oli tuolloin jo aika hurja maine. Illan kuluessa kysyi ystäväni minulta baarissa voisinko hakea hänen pankkiautomaattikortillaan rahaa läheiseltä pankkiautomaatilta johon lupauduin. 

Astuessani ravintolasta ulos tuli rakennuksen nurkan takaa kyseinen romanimies puukko kädessä huutaen että nyt katsotaan. Säikähdin hieman tilannetta miehen tullessa nopeasti minua kohti mutta tällaisissa tilanteissa olen ollut aina enemmän toimintavalmista sorttia. Mies tuli minua kohti ja yritti lyödä veitsellä minua. Sain väistettyä iskun ja hänen lähestyessä uudelleen potkaisin hänen kädessä olevaan veitseen joka lensi kaaressa kadulle. Mies tajusi saman tien tilanteen muuttuneen ja päätti paeta paikalta. 

Juoksin miehen perässä varmaan pari kilometriä nähden hänen hakkaavan talojen ikkunoita ja huutaen apua. Pimeähköllä rivitaloalueella kadotin miehen näkyvistä ja palasin takaisin keskustaan, kävin pankkiautomaatilla ja baarin palatessani poimin miehen pudottaman puukon taskuuni. Baariin palatessani kaveri kyseli mikä kesti, vastasin että oli automaatilla jonoa. Tuo Marttiinin veitsi on minulla tallessa vielä tänäkin päivänä.

 

 

Ollessani 25-vuotias minulla oli bisneksiä eräällä isolla paikkakunnalla noin 200km päässä asuvan Karin kanssa. Kari oli iso tatuoitu korsto josta näki jo kilometrin päähän että hän on roisto. Kädet ja kaula täynnä kultakoruja ja piha täynnä näyttäviä autoja. Kari kuului jengiin joka vielä tänäkin päivänä kuuluu vahvasti järjestäytyneen rikollisuuden sceneen. Kari oli huipputyyppi, pirun hauska ja asiallinen ja reilu siis selvinpäin ollessaan. Kännissä Kari oli arvaamaton ja vaarallinen josta kieli useat luodinreijät hänen talonsa seinissä ja katossa. 

Meillä oli Karin kanssa eräs homma kesken ja minun piti mennä häntä tapaamaan hänen kotiinsa mutta Karin ollessa juovuksissa 24/7 siirsin tapaamista useasti. Eräänä lauantai aamuna soitin Karille. Mies oli yllätyksekseni selvinpäin joten päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja kerroin tulevani hänen luokseen saman tein. Kari tuumasi että tere tulemast ja hakevansa kaupasta kahvia. Tuo 200km matka Karin luo taittui nopeasti ajaessani ylinopeutta lähestulkoon koko matkan. 

Karin talolle päästyäni oli talon ovi sepposen selällään. Lähestyin ovea varovaisesti ja kuuntelin kuuluuko asunnosta ääniä. Oli hiljaista joten astuin sisään ja suuntasin kohti Karin työhuonetta jossa hän aina istui. Päästyäni tuon huoneen oviaukkoon näin Karin nuokkuvan toimistotuolissa pöydän ääressä ilman paitaa, pöydällä oli pistooli sekä useita pulloja leijonaa, osa tyhjiä osa täysiä. Tuo saatanan tuurijuoppo oli kitannut itsensä kunnon känniin sinä aikana kun minä kiirehdin häntä tapaamaan. 

 

Kaveri oli sen verran nuokuissa ettei huomannut minua tai ainakin näin luulin ja päätin poistua. Olin astumassa ulko-oven kynnyksen yli kun Kari huusi nimeäni kovaan ääneen, se perkele olikin nähnyt minut. Palasin huoneeseen ja istuuduin sohvalle Karia vastapäätä. Välillämme oli noin kaksi metriä ilmaa kun Kari otti pöydältä 9mm pistoolin ja ampui minua kohden. Luoti osui takanani olevaan seinään noin kymmenen sentin päähän päästäni. Ruutikaasut sokaisivat minut hetkeksi mutta aika nopeasti huomasin että Kari nosti pistoolin kohti minua uudelleen jolloin syöksyin häntä kohti ja tarrasin kiinni hänen käteensä ja aseeseen. Kari painoi liipaisinta ja pikkusormeni jäi pistoolin iskuvasaran väliin estäen aseen laukeamisen. 

Siinä sitä sitten oltiin, minä pitämässä tätä isoa hulluna juovuksissa olevaa miestä kädestä kiinni jossa hän puristi ladattua asetta. Huusin Karille että "nyt lipas ulos aseesta", ei reaktiota vain mustat isot silmät jotka tuijottivat minua. Toistin käskyn, "lipas ulos aseesta nyt!" Kari tuijotti minua ja kysyi sitten kovalla äänellä, "käytkö sä tosiaan muhun käsiksi". En voinut vastata kuin että, "nyt Kari vittu ryhdistäydyt!" Kuului naksahdus ja lipas tippui aseesta lattialle ja Kari päästi aseesta irti.

Istuin sohvalle ja poistin pistoolin panospesässä olevan patruunan aseesta. Kari otti pullosta pitkän ryypyn ja alkoi nauraa räkättää vedet silmissä. Hänen mielestään se oli ollut hauska temppu. Mua ei hymyilyttänyt vaikka tajusin että ei Karilla ollut tarkoitus tappaa minua, sillä oli vain paljon ongelmia ilmeisen alkoholiongelman lisäksi.

 

Eli tarkemmin kun asiaa miettii on elämäni varrella ollut mahdollisuuksia menettää henkensä kuten edellä mainitsemani muutamat esimerkit osoittavat vai ovatko ne sittenkin olleet vain osa normaalia nuoruutta jolloin kohelletaan tai jopa harkittuja riskejä. En usko että esimerkiksi terapeuttini tarkoitti tällaisia tilanteita puhuessaan todennäköisyyksistäni olla kuollut. 

No mitä hän sitten tarkoitti? Lapsena heitteille jätettynä olisin voinut tietysti teloa jotenkin itseni tai harhailla ulos ja menehtyä tai jos fyysinen koulukiusaus olisi mennyt liian pitkälle tai silloin kun Markku kuristi minua niin että taju meinasi lähteä. Ei en usko että hän tarkoitti näitäkään asioita vaan uskon että hän puhui itsemurhasta. 

Tietysti moni ihminen olisi voinut sortua tilassani tuohon maailman itsekkäimpään tekoon mutta miksi minä en? Voidessani todella huonosti yläasteikäisenä yritin itsemurhaa kaksi kertaa kuten kerroin. Kerran lääkkeillä joita söin kourallisen ja olin kolme vuorokautta muissa maailmoissa.

Toisen kerran samoihin aikoihin join itseni humalaan ja päätin illan päätteeksi ampua itseni haulikolla jonka olin varastanut läheiseltä mansikkaviljelmältä. Imeskelin piippua ja olin painamasssa liipaisinta kun paikalle kutsumatta tullut ystäväni repi aseen käsistäni ja vei sen mennessään.

Olen menettänyt useita ihmisiä heidän omien käsiensä kautta. On syöty lääkeitä liikaa tarkoituksella, hirttäydytty, ammuttu itseään päähän, ajettu rekan keulaan ja kaasutettu itsensä hengiltä autoon. Kaikissa näissä tapauksissa on yhteistä suru jonka tekijä jättää jälkeensä, siksi teko on mielestäni itsekäs.

Olen sitä mieltä että itsemurha on luovuttamista ja minä en ole luovuttaja. Voi olla helpompi lopettaa kaikki kuin kohdata todellisuus sellaisena kuin se on mutta sen todellisuuden kohdattuaan on taas tuplasti vahvempi. Vaikka minulle tapahtuisi mitä niin uskon että pärjään kyllä, ehkä se suojelusenkelinikin on huokaissut jo helpotuksesta.