Vireystilat ja nukkuminen – kun keho elää toista todellisuutta

 

Väsymys ei ole aina väsymystä.
Ja levollisuus ei aina tarkoita lepoa.

Tämän ymmärsin vasta silloin, kun minun olisi pitänyt "palautua", mutten osannut. Kun arki oli hiljentynyt ja työelämä jäänyt taakse, luulin että uni tulisi itsestään. Että keho löytäisi rauhan. Että levollisuus olisi automaattinen tila, kun stressi poistuu. Mutta totuus oli toisenlainen: kehoni on edelleen hälytystilassa, vaikka ulkoiset uhat ovat poissa. Uni ei tule. Tai jos tulee, se katkeaa. Olo ei ole koskaan oikeasti levännyt. On vain eri sävyjä uupumuksesta. 

Minulle trauma on aina asunut kehossa. Se ei huuda koko ajan, mutta se kuiskaa yöllä. Se säpsäyttää hereille. Se virittää hermoston, vaikka mitään ei tapahdu. Kehoni ei tunnista turvallisuutta, vaikka järkeni sanoo että kaikki on nyt hyvin.

Vireystilat ovat kuin näkymätön vuoristorata. CPTSD on kuin viritetty sähköjärjestelmä, joka toimii tuntemattomalla logiikalla. Vireystilat eivät seuraa vuorokausirytmiä vaan menneisyyden rytmiä. Minulla on päiviä, jolloin kaikki toimii – saan tehtyä asioita, pystyn keskittymään, ajatus kulkee. Mutta se ei ole palautumisen merkki. Se on usein ylivirittynyt tila, jossa adrenaliini pitää minut liikkeessä. Kehoni ei vielä osaa erottaa kiirettä ja vaaraa toisistaan.

Sitten seuraa romahdus. Se voi tulla ilman syytä. Vireystila tipahtaa lattian läpi, ja koko olemus painuu alas. Keho muuttuu raskaaksi. Pää ei toimi. Silloin ei auta lepo, ei uni, ei mikään – paitsi odottaminen. Ainoa lääke on hyväksyminen: että nyt olen tässä, enkä voi nopeuttaa palautumista järjellä.

Tällaiset rytmit ovat vaikeita selittää ulkopuolisille. Miten voit olla niin väsynyt, vaikka "et tee mitään"? Miten voit olla rättiväsynyt, mutta silti valvoa koko yön? Miten selität sen, että olet hereillä, vaikka olet uupunut – tai toisinpäin?

Nukkumiseen ei auta mikään. Unettomuuteen minulle on määrätty erilaisia lääkkeitä kuten:
Imovane, Opamox, Tenox, Ketipinor, Mirtazapin, Doxepin, Olanzapin, Levomepromazine, melatoniini, Zopinox, jne.
Jotkut ihmiset saavat unen puolikkaasta tabletista. Minä saan ehkä tunnin, jos aivot eivät satu juuri sillä hetkellä kiihdyttämään. Mutta uni ei pysy. Herään yöllä – väsyneenä, mutta valveilla. Ja tiedän, ettei uni enää tule.

Lääkkeet eivät auta.
Eivätkä keinot, joita olen vuosien varrella kokeillut: rauhoittumisharjoitukset, liikunta, sauna, hypnoosi, jooga, painopeitto, ruokavalion säätely, digipaastot, kirkasvalo- ja hämäräharjoitukset, unihygieniaoppien orjallinen noudattaminen. Ei.

Välillä päässäni soikin Ismo Alangon laulun sanat:

 

Ei auta peräruiskeet
Ei poisto amalgaamin
Ei tv-shopin tyynykään, se anatoominen
Ei auta voimajooga
Ei auta sorkkarauta
Ei auta ruoho eikä aerobic

Yritin myös nyrkkeilyä, bodausta ja pyöräilyä
Meditoin ja paastosin ja uin ja rakastuin ja
Opiskelin kieliä ja luin filosofiaa
Harrastin runoutta ja teatteria

 

 Sänkyyn kömmin allapäin, en saa nyt unta en
Olen ystävien kesken yksinäinen
Aamulla en jaksa nousta päivään hilpeään olen liian hauska yrittämäänkään

 

Nukkuminen ja uni on elämässäni luksustuote, jota ei saa edes rahalla. Nukun kyllä välillä – mutta en tiedä miksi. En osaa selittää, mikä silloin toimii. Uni ei ole minun hallinnassani. Se on armoton arpa.

 

Sosiaalinen kuormitus ja kehon jännitys

Olen huomannut toistuvan kaavan: jos osallistun sosiaaliseen kanssakäymiseen, jossa kuormitun – ja kuormitun lähes aina – seuraavat päivät ovat unettomuuden syöksykierrettä. Keho jää virittyneeksi. Se ei osaa palautua. Se jännitys ei katoa yön aikana, ei edes viikon aikana, vaan jää päälle. Ja kun se on päällä, uni ei tule.

Olen jännittäjä. Olen ollut lapsesta asti, vaikka se ei minusta näy. Päinvastoin: ihmiset kuvailisivat minua itsevarmaksi ja rohkeaksi. Ehkä se johtuu siitä, että kun kaikki asiat jännittävät, niihin turtuu. Ja silloin ne "oikeasti jännittävät" asiatkin menevät siinä ohessa. Ulkokuori näyttää vahvalta, mutta sisällä kehoni on jatkuvasti valmis pakenemaan.

Mietin joskus, miksi alkoholi ja pieni nousuhumala on aina tuntunut minusta niin hyvältä. Ajattelin, että se nollaa aivot ja siten estää ylikierroksia. Mutta kun opin kuuntelemaan itseäni, ymmärsin: kehoni on koko ajan jännittynyt. Alkoholi ei vain rauhoita, se laukaisee sen jännityksen. Se tekee tilaa tunteelle, jota muuten en koe – euforialle. Rentoutumiselle.

Tämä selittää myös sen, miksi alkoholista tuli minulle ongelma nuorena. Olin alkoholisti, vaikka en silloin ymmärtänyt miksi. Nyt ymmärrän: join, koska en saanut kehoani rauhoittumaan muuten. En tiennyt mistä on kyse. En tiennyt, että tämä jännitys ei ole normaalia. En tiennyt, että olisi olemassa hoitoa, terapiaa, ymmärrystä. Join, koska en osannut olla. Voi kun olisin silloin tiennyt. Olisin valinnut toisin.

Tämä ei ole valitus. Tämä on minun todellisuus.
Opettelen vielä lukemaan itseäni – se on tärkeämpää kuin aikataulut, kellot tai unirytmit. Joskus tarvitsen rauhaa keskellä päivää. Joskus en saa kiinni unesta yöllä, mutta se ei tarkoita, että olen epäonnistunut. Minulla on oikeus levätä myös valveilla. Oikeus olla väsynyt, vaikka ei olisi tehnyt mitään näkyvää.

Vireystilojen tunnistaminen ja niiden säätelyn opettelu on osa jokapäiväistä elämääni. Pyrin tunnistamaan, milloin olen ylivireä. Milloin kehoni tarvitsee liikettä – ja milloin se tarvitsee pysähtymistä. Opin hyväksymään, että tämä keho ei toimi "normaalisti", mutta se ei ole rikki. Se on oppinut selviytymään – ja nyt se opettelee elämään.

Jos sinäkin tunnet samanlaista kehon epäloogisuutta, et ole yksin. Tässä ei ole kyse laiskuudesta tai heikkoudesta. Tämä on hermoston jälki siitä, että jotain on joskus ollut liikaa. Ja nyt opettelemme vähän kerrallaan – turvallisuutta, rauhaa, rytmiä. Omalla tavalla, omalla aikataululla 💗