Häpeän alkulähteillä
Kun ajattelen häpeän juuria, palaan väistämättä lapsuuteeni. Muistan sen tunteen, kun piti lähteä kouluun likaisssa ja risoissa vaatteissa, joista tiesin muiden huomaavan kaiken. Ei tarvittu sanoja – riitti, että katseet pysähtyivät kohdallani. Se hiljainen, näkymätön viesti: sinä et ole niin kuin me muut. Se tunne jäi kehooni kuin pysyvä varjo. Se opetti, että minun piti tehdä jotain erityistä ollakseni kelvollinen. Että ilman todistetta pärjäämisestä en olisi minkään arvoinen.
Kotona hyväksyntää oli tarjolla vain silloin, kun olin kiltti lapsi, joka ei aiheuttanut ongelmia. Minun piti totella jokaista käskyä, olla hiljaa, sopeutua ja hyväksyä äidin vaihtuvat mielialat ja päihteiden aiheuttamat sekoilut. Opin, että minun tehtäväni oli pitää rauhaa yllä, vaikka se tarkoitti, että omat tunteeni piti haudata kokonaan.
Äidin juomisen vuoksi jouduin kasvamaan aikuiseksi liian varhain. Kun hän kännäsi, minun piti hoitaa pikkuveljeäni – huolehtia, että hän söi, että hän ei pelännyt, että me selviydyimme illasta ja yöstä. Se oli valtava taakka pienelle lapselle, mutta silloin se tuntui itsestään selvältä. Kukaan ei tullut kertomaan, että minun ei olisi kuulunut kantaa sellaista vastuuta. Päinvastoin, jos suoriuduin hyvin, sain ehkä hetkeksi hämärän, ehdollisen hyväksynnän. Jos olin kiltti ja hiljainen, äiti saattoi olla hetken tyytyväinen. Mutta oikeaa, lämmintä ja ehjää rakkautta – sellaista, joka olisi kertonut että olen arvokas ilman ehtoja – en saanut.
Tämä loi häpeän, joka on paljon syvempi kuin yksittäiset tilanteet. Häpeän siitä, että olin lapsi, joka ei riittänyt saamaan äitiä rakastamaan ilman ehtoja. Häpeän siitä, että tunsin vihaa ja pelkoa, vaikka minun piti olla kiltti ja joustava. Se on häpeää, joka ei liity siihen mitä tein, vaan siihen kuka olin – tai kuka kuvittelin olevani. Se häpeä seurasi minua aikuisuuteen ja opetti, että rakkaus täytyy ansaita. Että hyväksyntä ei tule ilmaiseksi, vaan minun pitää olla erityisen kiltti, erityisen ahkera, erityisen vahva.
Kun ymmärrän tämän taustan, näen selvästi, miten sama kaava on toistunut elämässäni. Työpaikoilla, ihmissuhteissa, jopa omassa kehossani. Se pieni lapsi sisälläni yrittää yhä olla tarpeeksi kiltti ja tarpeeksi ahkera, jotta joku huomaisi ja sanoisi: sinä riität, juuri tuollaisena. Mutta lapsuuden viesti oli väärä. Oikea rakkaus ei koskaan ollut riippuvainen siitä, kuinka hyvin selvisin tai kuinka paljon suoritin – se vain puuttui. Silti sen puutteen varjo on jäänyt osaksi minua, ja juuri sitä varjoa vastaan yritän tänä päivänä opetella elämään.
Aikuisuuden loputon suorittaminen
Häpeä on kulkenut mukanani aikuisuuteen ja ohjannut elämääni monin tavoin. Se pakottaa tekemään enemmän kuin on tarve. Töissä olen aina tehnyt ja kantanut enemmän kuin muut, juurikin siksi että aidosti uskon, että minun on tehtävä enemmän kuin muut, jotta tulisin hyväksytyksi. Pidän itseäni muita huonompana ja siksi asetankin muiden tarpeet omieni edelle. Ei:n sanominen on minulle vaikeaa. On todella vaikeaa opetella elämään omat tarpeet edellä ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.
En ole kovin vaativa muita kohtaan, mutta itseäni kohtaan olen armoton. Pääni ei tee yhteistyötä vartaloni kanssa. Vaikka olisin tehnyt pitkän, fyysisesti raskaan päivän ja suorittanut enemmän kuin moni pystyy, huutaa pääni minulle, että pitää tehdä enemmän. Jos en fyysisesti jaksa enää, ruoskin itseäni heikkoudesta. Olen usein tehnyt fyysisiä töitä niin pitkään, että työkalut eivät pysy enää käsissä ja kaatuilen, koska jalkani eivät enää jaksa kantaa minua – ja silti olen mielestäni tehnyt liian vähän ja olen heikko. Tällainen elämäntyyli on kuluttavaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Häpeästä ei tunnu pääsevän eroon, mutta pyrin opettelemaan elämään sen kanssa. Pyrin olemaan itselleni armollinen ja kun olen väsynyt, pyrin lepäämään. Sekään ei ole helppoa, koska en tunnista omaa väsymystä, vaikka kaikki muut sen näkevätkin.
Olen omistanut kuusi omakotitaloa, joista osan olen rakentanut itse ja osan remontoinut lattiasta kattoon. Tämäkin on osittain häpeän ajamaa toimintaa – aina on pitänyt pyrkiä hienompiin puitteisiin, jotta kaikki näkisivät, että pärjään, etten ole enää se pieni pelokas poika likaisissa vaatteissa. Olen omistanut useita kymmeniä autoja, joista useita niin sanottuja luksusluokan ajoneuvoja, sekä mönkijöitä, moottorikelkkoja, useita moottoripyöriä ja muita kalliita harrastusvälineitä. Tämäkin on ollut osa häpeää, tapa osoittaa itselleni että pärjään ja olen menestynyt. Olen toivonut, että materian kautta tuo häpeä katoaisi minusta – mutta turhaan. Häpeä ei poistu ulkoisilla avuilla, päinvastoin, turha maallisen mammonan kerääminen kuormittaa lisää.
Kamppailu häpeäni kanssa on hyvin ristiriitaista. Tiedostan, mikä on ongelma ja mistä se juontaa juurensa. Tiedän jopa, miten sitä tulisi hoitaa tai ainakin helpottaa oireita, mutta kaikki tämä on vaikeaa: aloittaminen, ylläpitäminen ja uskominen prosessiin. Varsinkin kun nopea edistyminen tai toipuminen ei kulje kompleksisen trauman kanssa käsi kädessä.
Toipumisen pienet askeleet
Toipumisen arki on kaikkea muuta kuin suoraviivaista. Siihen ei ole nopeaa polkua, ei valmista ohjekirjaa. Joskus toipuminen näyttää ulospäin pieneltä ja huomaamattomalta, mutta sisälläni se voi tuntua valtavalta. Yksi suurimmista edistysaskelista on ollut kyky pysähtyä. Silloin kun ennen olisin pakottanut itseni tekemään vielä yhden työn, yritän nyt opetella sanomaan: tämä riittää tältä päivältä. Jos huomaan, että kehoni on uupunut, yritän mennä lepäämään – vaikka mieli vielä huutaa, että olen laiska ja heikko. Se ei ole helppoa. Joskus lepään, mutta koko ajan päässäni pyörii syyllisyys ja häpeä. Silti jokainen kerta, kun valitsen levon, on pieni voitto.
Toipumista on myös se, että uskallan puhua ääneen. Että kirjoitan nämä sanat, vaikka osa minusta pelkää paljastumista. Että kerron, miltä häpeä tuntuu, vaikka tiedän, ettei se ole kaunista. Puhuminen rikkoo sen hiljaisuuden, jossa häpeä on kasvanut. Kun annan itselleni luvan kertoa, häpeän voima vähenee edes hieman. Se ei katoa, mutta sen ote löystyy.
On myös hetkiä, joissa huomaan, että häpeän varjo ei ole niin raskas kuin ennen. Kun ystävä hymyilee minulle ilman syytä ja tunnen, ettei minun tarvitse tehdä mitään saadakseni sen hymyn. Kun joku kiittää ja pystyn, edes pienen hetken ajan, ottamaan kiitoksen vastaan ilman että vähättelen itseäni. Kun katson keskeneräistä projektia – ja ajattelen, että tämäkin saa olla näin, keskeneräinen. Ne ovat pieniä hetkiä, mutta juuri niissä asuu toipumisen todellinen voima.
Parantuminen ei ole pelkästään häpeän vähenemistä, vaan uudenlaisen suhteen rakentamista itseensä. Opin vähitellen, ettei menneisyyteni määritä koko elämääni, vaikka se on osa tarinaani. Että se pieni poika, joka kerran häpesi likaisia vaatteitaan, on yhä minussa, mutta hän ei enää johda kaikkea. Hän saa olla olemassa, mutta hänen ei tarvitse päättää, kuka minä olen tänään.
Ehkä toipumisen suurin oppi on se, ettei tarvitse päästä kokonaan eroon häpeästä voidakseen elää hyvää elämää. Riittää, että oppii elämään sen kanssa niin, ettei se enää määrää jokaista tekoa. Riittää, että oppii tunnistamaan hetket, jolloin häpeä yrittää ottaa vallan – ja uskaltaa silloin valita toisin. Jokainen tällainen valinta on askel lähemmäs sitä elämää, jossa en enää yritä todistaa arvoani maailmalle, vaan alan hiljalleen uskoa siihen itse.
Kommentit
Lähetä kommentti