Aikuistuminen, työelämä ja menneisyyden varjot

 

 

Puusepästä tuotantopäälliköksi

Valmistuin ammattikoulusta puusepäksi ja aloin kulkemaan töissä Pirkanmaalla veljeni rakennusalan yrityksessä ja lopulta muutinkin Pirkanmaalle kun kyllästyin viikoittaiseen matkustamiseen. Kesällä tehtiin pitkää päivää, talvella vähemmän. Tienasin hyvin, mutta kulutin kaiken nopeasti. Kyllästyin lopulta pitkiin työpäiviin ja siirryin töihin tehtaaseen, jossa puusepäntaidot olivat hyödyksi.

Uutena työntekijänä aloitin hommat pohjalta. Usein päivät kuluivat tehtaan lattioita lakaisten, mutta päätin olla paras siinäkin hommassa. Nopeasti sain uusia tehtäviä ja lopulta osasin lähes kaikki tehtaan työvaiheet. Toimin myös vuoromestarin tuuraajana lomien aikana.

Pari vuotta myöhemmin erosin kihlatustani, myimme talomme ja muutin takaisin lapsuuden maisemiin. Sain töitä toisessa tehtaassa – samoja tuotteita, sama ala. Työpaikalla esimieheni, nainen, kohteli minua jatkuvasti huonosti ja yritti kyykyttää. Eräänä päivänä löysin hänet lastauslaiturilta itkemässä. Kun kysyin, mikä hätänä, sain huudon vastaukseksi: ”Kyllä sä saatana tiedät!” En tiennyt. Kävelin konttoriin ja kerroin tilanteesta tuotantopäällikölle. Hän totesi: ”Ai niin, unohdin kertoa – sinä olet nyt uusi työnjohtaja.” Se tuli yllätyksenä, mutta otin roolin vastaan. Kyykytys loppui siihen.

Parin vuoden päästä koin, ettei palkka vastannut vastuuta. Siirryin metalliteollisuuteen ja hain tuotantopäälliköksi yritykseen, joka valmisti teräsrakenteita alihankintana. Ala oli minulle uusi mutta oli pakko pärjätä. Opiskelin hitsauksesta ja teräsrakenteista kaiken, minkä löysin. Nopeasti osasin jo opastaa muitakin.

Tein valtavasti töitä. Minulla oli pakottava tarve näyttää, että pärjään ja että olen hyvä. Itsetuntoni oli pohjalla, ja työn kautta hain hyväksyntää. Lepo tuntui laiskottelulta, loma turhalta. Vasta vuosien jälkeen ymmärsin, että traumani ohjasi tätä kaikkea – tein töitä paetakseni sisäistä kipua.

Yrittäjäksi – ja irtiotto

Muutaman vuoden päästä päätin, että teräsrakenteita voisi tehdä fiksummin. Perustin oman yrityksen ja sain ison asiakkaan. Useita työkavereita lähti mukaani uuteen yritykseen työntekijöiksi. Yritys menestyi, rahaa tuli, ja elin materiaalisesti leveää elämää – autoja, moottoripyöriä, kaikkea. Olin aina töissä ja lopulta kyllästyin tähänkin hommaan ja myin yritykseni.

Yksityiselämäni oli kärsinyt jo pitkään. Erosin lasteni äidistä, myimme rakentamani talon ja suhde lapsiin muuttui. Tapasin uuden naisen, joka osoittautui lopulta bipolaariseksi. Yhteiselo oli kaoottista ja alkoholin sävyttämää. Vajaa vuosi siinä meni, kunnes tuli stoppi – päätin jättää hänet, selvittää pääni ja palata takaisin työelämään.

Sain paikan koneistamon päällikkönä. Kyseisen yksikön aikaisemmat vetäjät olivat joko palaneet loppuun tai lähteneet. Vuosien aikana sain yksikön tulokset ja laadun nousuun pitkäjänteisen kehitystyön tuloksena. Lopulta kaikki toimi niin automaattisesti, että tylsistyin. Pyysin yrityksen johdolta lisää vastuuta, mutta sain vastaukseksi, että minun siirtäminen saattaisi romahduttaa yksikön.

Päätin lähteä. Olin myös kyllästynyt ihmisten johtamiseen. Siirryin toiseen yritykseen myynti-insinööriksi ja sain ensimmäisen vuoden aikana tarjouspyyntöjä uusilta asiakkailta useiden miljoonien edestä. Kauppaa syntyi silti huonosti – syy oli selvä: tehtaan tuotanto ei toiminut.

Sisäinen ääneni rakensi yritykseen roolin, jota ei ollut: tehtaanjohtajan paikan. Asiaa mielessäni pitkään pyöriteltyäni pyysin palaverin yrityksen johdon kanssa ja sanoin suoraan: ”En voi tehdä palkkaani koska tuotanto sakkaa. Lähden nyt kotiin, mutta tulen takaisin, kun hommat on kunnossa.”

Johtaja katsoi minua hetken ja kysyi: ”Mitä jos sinä hoitaisit ne kuntoon?” Kysyin: ”Millä valtuuksilla?” – ”Täydet valtuudet kaikkeen.” Kysyin vielä: ”Mikä titteli?” – ”Ei sellaista ole, mutta nyt on. Tehtaanjohtaja.”

Sanoin miettiväni asiaa, vaikka olin päätökseni tehnyt jo ennen palaveria.

Kun menneisyys saavuttaa

Toimin tehtaanjohtajana kahdeksan vuotta ja annoin itsestäni kaiken. Olin aina töissä, hoidin asioita, jotka kuuluisivat monelle eri ihmiselle. Vastuu oli valtava, ja vaikka sain tuloksia aikaan, hinta oli kova. Jossain vaiheessa en enää jaksanut. Paloin loppuun ja jäin pitkälle sairauslomalle — pysähtyminen avasi oven johonkin paljon syvempään.

Kun vauhti lakkasi, hiljaisuus alkoi puhua. Se, mitä en ollut koskaan kunnolla käsitellyt, nousi pintaan: lapsuus, trauma, selviytyminen, vuosien ylitekeminen. Kaikki, minkä työn ja suorittamisen avulla olin painanut alas, palasi takaisin. Oli aika kohdata se, mitä olin koko elämäni ajan yrittänyt paeta.