Loppuunpalamisen jälkeen

 

 

Loppuunpalaminen ei iskenyt yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se tuli vuosien saatossa, hitaasti ja näkymättömästi. Se naamioitui kunnianhimoksi, vastuuntunnoksi, sitoutumiseksi. Olin aina se, joka teki enemmän, venyi pidemmälle ja jäi ylitöihin, vaikka kukaan ei edes pyytänyt. Olin tottunut siihen, että minun kuului pärjätä yksin, olla vahva, kestää enemmän kuin muut. Sellaiseksi olin itseni rakentanut — tai ehkä elämä oli rakentanut minut sellaiseksi.

Tehtaantojohtajana kannoin harteillani kokonaisen tehtaan painoa. Tein monen ihmisen työt, ratkoin kriisejä, suunnittelin muutoksia, johtamisen lisäksi jopa fyysisesti osallistuin tekemiseen, kun tarvittiin. Olin koko ajan tavoitettavissa. Työstä oli tullut kaikki. Se oli identiteetti, se oli suojakuori, se oli tekosyy olla kohtaamatta itseäni. En osannut pysähtyä. En uskaltanut pysähtyä. Ehkä pelkäsin, mitä tapahtuu, jos pysähdyn.

Ja sitten pysähdyin. Tai oikeammin: romahdin. Keho ei enää totellut, pää ei enää jaksanut. En pystynyt keskittymään. En saanut unta, mutta en ollut hereilläkään. Yksinkertaisista tehtävistä tuli ylivoimaisia, ja koko elämästä tuntui hävinneen värit. Sain ensin vuoden sairauslomaa, jonka jälkeen seurasi toinen. Ja sitten kolmas. Olin täysin tyhjä. Työelämä, josta olin imenyt merkitystä ja arvostusta, oli poissa. Tilalle jäi hiljaisuus, jota en enää pystynyt täyttämään tekemisellä. Reilun vuoden sairausloman jälkeen irtisanouduin työstäni koska tunsin että en tule koskaan voimaan hyvin kyseisessä työssä.

Sain masennusdiagnoosin ja sen mukana kasan lääkkeitä, joita vaihdeltiin useaan kertaan. Mikään ei tuntunut toimivan. Tunsin oloni silti enemmän eksyneeksi kuin masentuneeksi. Kävin läpi neuromodulaatioklinikan ketamiinihoitoja, joiden aikana hetkellisesti tuntui kuin jotain olisi auennut — mutta ne olivat välähdyksiä, ei pysyvää muutosta. Hoitoja jatkettiin poikkeuksellisen pitkään, olen ehkä saanut pisimpään ketamiinia kuin kukaan muu suomessa, mutta syvä kipu sisälläni ei hävinnyt.

Yritin sanoittaa tunteitani lääkäreille: en koe olevani masentunut, tässä on jotain muuta. Jotain syvempää, jolle en vielä osannut antaa nimeä. Kerroin epäilyistäni trauman suuntaan, mutta minua ei kuunneltu. Kävin kaksi vuotta Kelan tukemassa psykoterapiassa, mutta terapeutti ei halunnut puhua menneisyydestäni tai lapsuudestani. Hän halusi kuntouttaa minut takaisin töihin — vaikka se maailma, johon hän yritti minut palauttaa, oli jo rikkonut minut. Tarvitsin apua menneisyyden käsittelyyn, en työllistymissuunnitelmia.

Lopulta turhauduin. Olin valmis maksamaan mitä tahansa, jos vain saisin oikean avun. Menin yksityiselle lääkärille, joka kuunteli. Hän ohjasi minut traumaterapeutille, joka teki perusteelliset tutkimukset. Kävin vastaanotolla useita kertoja. Vastaukset eivät tulleet nopeasti, mutta kun ne tulivat, ne löivät kuin märkä rätti kasvoille: kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö, CPTSD.

Diagnoosi ei tullut yllätyksenä — mutta silti se tuntui pahalta. Olin jo ennen sitä lukenut paljon eri mielenterveysongelmista, yrittänyt löytää selitystä sille, miksi mikään ei tuntunut auttavan. Mikään kuvaus ei osunut, kunnes silmiini osui artikkeli CPTSD:stä. Se tuntui siltä kuin joku olisi kirjoittanut elämäni auki. Näytin tekstin puolisolleni ja ystävälleni — molemmat katsoivat minua hetken hiljaa ja sanoivat: "Tämähän on sinä." Se oli lohdullista. Ymmärsin vihdoin, että en ollut hullu tai heikko. Olin traumatisoitunut.

Ja silti, kun lääkäri lausui diagnoosin ääneen, se sattui. Ehkä siksi, että silloin kaikki oli totta. Se ei ollut enää minun epäilyni tai tuntumani — se oli virallista. Tämän kaiken keskellä olin helpottunut ja rikki samaan aikaan. Helpottunut, koska viimein oli löytynyt nimi tuskalleni. Rikki, koska tiesin, ettei toipuminen tulisi olemaan helppoa.

Lopulta löysin osaavan traumaterapeutin, jonka kanssa olen aloittanut pitkäjänteisen työn. Nyt tiedän olevani oikealla polulla — mutta aivan alkumetreillä. Olen vasta oppimassa, kuka oikeasti olen, kun kaikki suojarakenteet, tittelit ja suorittamisen illuusiot on riisuttu. Se on pelottavaa, mutta myös vapauttavaa.

Päivisin teen edelleen itseni kanssa töitä. Opin säätelemään tunteitani, tunnistamaan reaktioitani ja hyväksymään kokemuksiani. Jo se, että annan itselleni luvan olla rikki, on valtava muutos entiseen. En enää yritä olla ehjä muiden vuoksi — yritän olla totta itselleni.