Muistoja, psilosybiiniä ja pieniä askeleita toipumisen suuntaan

 

En tiedä, miksi se nousi pintaan juuri nyt. Mutta olen viime aikoina alkanut kokea uudelleen yhden hetken, yhden muiston, joka ei tunnu muistolta vaan siltä kuin olisin siellä taas – kuusivuotiaana, sen saman oven edessä.

Olen hereillä, täysin läsnä nykyhetkessä, mutta jokin laukaisee sen. Yhtäkkiä olen taas se pieni poika, joka yöllä kuuntelee sängyssään keittiöstä kantautuvia riidan ääniä: huutoa, kännistä örinää, kolinaa. Äiti ja sen mies ovat taas humalassa, ja heidän riitansa täyttää koko talon. Se ei ole mitään uutta, mutta silti jokin on toisin.

Yhtäkkiä huuto loppuu ja tulee hiljaista. Ei sellaista tavallista, rauhallista hiljaisuutta, vaan pelottava tyhjyys, joka tuntuu siltä kuin talo olisi yhtäkkiä lakannut hengittämästä. Tiedän, että juuri tämä hiljaisuus on vaarallinen.

Avaan huoneeni oven. Talossa on pimeää, mutta keittiöstä hohtaa valo. Muistan tarkasti sen valon. Sen sävyn. Sen, miten se leikkaa pimeän eteisen halki. Tunnen, kuinka vartaloni jännittyy, kuinka sydän hakkaa rinnassa, enkä tiedä uskallanko mennä keittiöön katsomaan. Mutta menen silti.

Ja sitten – tyhjää. En muista, mitä näin. En muista, mitä tapahtui seuraavaksi. Mieleni on pyyhkinyt sen pois. Se hetki on jäänyt jonkinlaisen sisäisen lyijykynän ja pyyhekumin taistelutantereeksi. Jäljellä on vain paino kehossa. Outo raskaus, joka ei katoa.

 

 

Keho muistaa, vaikka mieli yrittää unohtaa 

En ole nähnyt tästä hetkestä unta. En ole haaveillut enkä kaivellut muistoja tarkoituksella. Se vain nousee esiin – keskellä päivää, kuin valtava aalto, joka paiskaa minut takaisin siihen samaan kohtaan, jossa seisoin kuusivuotiaana huoneeni ovella.

En katso sitä muistona. Se ei tunnu muistolta. Se tuntuu todelta. Kehoni reagoi heti: jännittyy, hengitys muuttuu pinnalliseksi, syke nousee. Pimeä talo, valoa hohtava keittiö. Hiljaisuus, joka leikkaa kaiken tutun pois. Tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu – tai oikeastaan en tiedä, mutta kehoni tietää, että jotain tapahtuu. Jotain pahaa. Ja mieleni vetää verhon sen eteen.

Olen alkanut ymmärtää, että nämä kokemukset eivät ole merkkejä siitä, että hajoan. Ne ovat merkkejä siitä, että jokin syvä osa minusta on vihdoin valmis katsomaan sinne, mihin en ole uskaltanut katsoa vuosikymmeniin.
Niin outoa kuin se onkin – nämä muistonpalaset saattavat olla osa parantumista. Ne eivät tule siksi, että olisin rikki, vaan siksi että olen alkanut eheytyä. Mieli palauttaa ne, koska se uskoo, että ehkä nyt jaksan.

 

 

Yön reunalla valvon, en nuku, vain hengitän ilmaa mutta en elä.

Sisällä huuto, ei ääntä, ei nimeä, kuin lapsi, jota ei kukaan nähnyt.

Minussa on jännitys, jota ei voi purkaa, kuin kitarankieli joka jännittyy, muttei soi.

Ulkoa vahva, rohkea, kova kuori, mutta sisällä hiljainen kipu.

Olen muuri, jonka kivet ovat pelkoa täynnä, hymyni on panssari, silmieni takana surua. 

Ei lepoa löydy, ei rauhaa saa keho, vain pimeys, joka vaihtaa muotoaan.

Sanotaan että aika parantaa haavat, mutta entä ne, joita ei koskaan ommeltu?

Kuljen hymyillen kuin näytellen, kunnes yö taas saapuu.

 

 

Se hetki, kun päässä tuli hiljaista

Reilu kymmenen vuotta sitten söin taikasieniä. En varsinaisesti etsinyt mitään, en ollut lukenut tutkimuksia enkä ajatellut mielenterveyttä. Se oli enemmänkin kokeilu, johon liittyi uteliaisuutta – ja ehkä pieni toivo, että jokin voisi muuttua.

En ollut varautunut siihen, kuinka syvältä tuo kokemus ottaisi kiinni. Se ei ollut mikään “hauska trippi”, eikä mikään värikäs, tanssiva uni. Se oli pelottava. Outoudessaan lähes väkivaltainen. Tuntui kuin mieleni olisi avattu väkisin. Näin asioita eri perspektiivistä kuin koskaan aiemmin – kuin olisin katsellut itseäni ulkopuolelta, vuosien takaa, mutta ilman tuomiota. Ilman häpeää, rakkaudella.

Sienet, joita söin, sisälsivät psilosybiiniä – luonnollista hallusinogeenia, jota esiintyy useissa Psilocybe-suvun sienissä. Psilosybiini muuntuu elimistössä psilosiiniksi, joka vaikuttaa suoraan aivojen serotoniinijärjestelmään. Sitä on tutkittu 1950-luvulta asti masennuksen, ahdistuksen ja traumojen hoidossa – ja vaikka se kiellettiin 1970-luvulla viihdekäytön vuoksi, viime vuosina sen terapeuttinen potentiaali on herättänyt laajaa kiinnostusta uudelleen.

Kliinisissä tutkimuksissa on saatu lupaavia tuloksia: yksittäinenkin annos psilosybiiniä, kun se annetaan turvallisessa ja ohjatussa ympäristössä, on helpottanut vaikeaa masennusta ja ahdistuneisuutta. Monilla vaikutus on kestänyt viikkoja, jopa kuukausia. Yllättävää ei ole se, että psilosybiini toimii – vaan se, miten vähällä se voi joskus toimia. Harmi että nykyinen lainsäädäntö estää sienien käytön mielenterveyden hoidossa.

Minä en ollut tutkimuksessa. Olin vain ihminen, joka kantoi sisällään solmuja. Ja yhtäkkiä jokin solmu löystyi.

Trippini jälkeen tapahtui jotain, mitä en osannut odottaa. Päässä tuli hiljaista.
Ei sellaista hiljaisuutta, joka syntyy väsymyksestä tai lääkkeistä. Tämä oli jotain muuta. Pään sisäinen puhe – se taukoamaton analysointi, pelko, valmistautuminen, uhkien skannaus – oli poissa. Ensimmäistä kertaa, ehkä koskaan, mieleni ei yrittänyt suojella minua koko ajan.

Seuraavat viikot olivat oudon keveitä. En pystynyt murehtimaan, vaikka olisin halunnut. Oli kuin joku olisi painanut "pause" -nappia siinä syklissä, jossa olin elänyt niin pitkään, etten edes tiennyt eläväni siinä.
Ja samaan aikaan sisälläni oli lämpöä. Jotain, mitä en ollut kokenut lapsena. Rakkautta. Ei keneltäkään toiselta, vaan sisältä päin. 

Joskus mietin, miksi juuri tuo muisto keittiöstä nousee nyt pintaan. Miksi vasta nyt, kun elämä on tavallaan rauhallisempaa kuin koskaan. Ei huutoa seinien takana, ei pelkoa ovien takana.
Ehkä siksi. Ehkä mieli uskaltaa vasta nyt näyttää sen, mitä se ei ennen uskaltanut.

Trauma ei katoa sillä, että sen yrittää unohtaa. Se ei myöskään katoa sillä, että sitä kaivaa väkisin esiin. Se odottaa. Se pysyy. Se elää kehossa ja nousee pintaan, kun aika on.
Ja joskus sen pintaan nousu ei tarkoita romahdusta, vaan hidasta avautumista.
Ehkä tämä on juuri sitä.

Kun ajattelen silloista sienikokemusta ja sitä hiljaisuutta, joka sen jälkeen valtasi minut, näen sen nyt uudessa valossa. En silloin tiennyt mitään traumasta. En ollut valmis puhumaan mistään. Mutta jokin sisälläni oli silti valmis päästämään vähän irti. Jokainen suojaus ei ollut enää tarpeen. Jotain ylivirittynyttä saatiin rauhoitettua.
Ehkä psilosybiini ei antanut vastauksia, mutta se avasi oven, jonka olin pitänyt visusti suljettuna. Tai ehkä se avasi ikkunan, josta pääsi hetkeksi hengittämään.

En usko ihmeparantumisiin. En usko nopeisiin korjauksiin. Mutta uskon hetkiin. Uusiin näkökulmiin. Mahdollisuuksiin olla hetken ilman sitä jatkuvaa varautumista, joka on ollut minussa niin kauan, että en edes huomannut sitä ennen kuin se katosi hetkeksi.
Hiljaisuus ei aina ole pelottavaa. Joskus se on toipumisen alku.

 

Tänä aamuna nousin keittämään kahvia, ja aurinko osui keittiön pöydän pintaan samalla tavalla kuin silloin joskus. Se valo. Se sävy. Jokin siinä muistutti menneestä, mutta ei satuttanut enää samalla tavalla.

Pysähdyin hetkeksi katsomaan sitä. En tehnyt mitään ihmeellistä – vain seisoin ja hengitin. Mutta siinä hetkessä tajusin, että tämä valo ei enää kuulu pelolle. Se on nyt minun.

Ehkä se on juuri sitä paranemista. Ei suuria käännekohtia, ei revittyjä sivuja tai unohtamista. Vaan pieniä hetkiä, joissa vanha tunne ei enää hallitse kaikkea.
Pieniä hetkiä, joissa mieli ei pakene, vaan jää paikalleen – ja huomaa, että on turvassa.

Tässä hetkessä. Tässä keittiössä. Tässä valossa.