Elämää ja pimeitä ajatuksia

 

Eilen vierailin rakkaan ystäväni luona. Hän on kuolemassa syöpään. Jo pelkkä ajatus siitä puristaa rintaani, mutta samalla hänen kanssaan vietetty hetki oli täynnä jotakin hyvin aitoa. Kun ihminen tietää aikansa olevan rajallinen, hän ei enää turhaan kaunistele eikä kierrä asioita. Keskustelumme oli vakava ja rehellinen – elämästä, kuolemasta ja siitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen.

Puheeksi nousi myös kansanedustaja Eemeli Peltosen traaginen itsemurha. Se pysäytti meidät molemmat. Ystäväni sanoi, ettei hän voi käsittää, miksi joku päättäisi elämänsä. Hän näkee sen itsekkäänä tekona. Hänellä on oikeus nähdä se niin: hänen oma elämänhalunsa on aina ollut valtava. Hän tarttuu kiinni jokaiseen päivään, jokaiseen hetkeen eikä ajatus luovuttamisesta sovi hänen maailmaansa.

Kerroin hänelle, että minun tarinani on erilainen. Nuorena yritin itsemurhaa pari kertaa. Silloin en osannut vielä hahmottaa, miten elämä voisi joskus muuttua paremmaksi. Mutta niiden yritysten jälkeen tein päätöksen: Itsemurha on luovuttamista ja minä en ole luovuttaja.

Aikuisena tuo päätös joutui kuitenkin koetukselle. Kun trauma alkoi nousta pintaan, ja masennus sekä parin vuoden unettomuus veivät minusta kaiken voiman, löysin itseni jälleen vaarallisesta paikasta. Olin täysin loppu. Olin elänyt pitkään unettomuuden kidutuksessa – ja se ei ole liioittelua, se oli kidutusta. Kehoni oli rikki, mieleni oli pirstaleina, enkä nähnyt enää ulospääsyä.

Yhtenä aamuna heräsin ja päähäni iskeytyi ajatus: Tapa ittes. Se ei ollut minun tietoinen päätökseni. Se ei ollut suunnitelma. Se oli kuin ulkopuolelta tullut pakottava impulssi, pelottavan kirkas ja vahva. Ajatus, joka valtasi koko olemukseni. Ja niin kuin sanoin ystävälleni, se oli pelottavaa koska se ei tuntunut valinnalta, vaan väistämättömältä vaihtoehdolta kaiken kärsimyksen keskellä.

Tänä kesänä kävin Tukholmassa ja vierailin Aviciin muistoksi perustetussa museossa. Tim Berglingin elämän aikajana ja hänen sisäiset tuntonsa oli kuvattu yksityiskohtaisesti museon seinille. Seisoin nurkassa hämyisessä valossa ja luin tekstejä, jotka pysäyttivät minut täysin. Ne olisivat voineet olla minun omasta elämästäni. Jokainen rivi tuntui tutulta, kuin joku olisi avannut päänsisäiset kauhuni ja kirjoittanut ne näkyviin.

Tuntui kuin olisin kohdannut saman entiteetin, joka oli vieraillut myös minun luonani. Ei pelkkä ajatus, vaan vieras, voimakas olemus, joka ottaa otteen eikä päästä irti. En meinannut saada katsettani irti teksteistä, ne olivat niin totta ja samalla niin karmivan tuttuja. Tulin surulliseksi ja kyyneleet nousivat silmiini, sillä se mitä Timille tapahtui olisi voinut olla estettävissä. Hän ei ollut yksin ajatustensa kanssa, vaikka varmasti tunsi niin. Ja juuri se teki kipeää: nähdä itsensä toisessa ihmisessä, joka ei enää selvinnyt.

 

 

Se aika omassa elämässäni oli kuin kävelyä veitsenterällä. Jokainen päivä oli täynnä piinaa. Jokainen hetki hereilläoloa tuntui ylivoimaiselta. En halunnut kuolla, mutta en myöskään enää jaksanut elää niin kuin elin. Siinä välissä oli tyhjiö, josta ei tuntunut löytyvän mitään ulospääsyä. Ajatus kuolemasta tuli ja meni, eikä minulla ollut siihen valtaa. Kukaan ympärilläni ei oikeasti tiennyt, kuinka lähellä olin luovuttaa.

Ajan myötä nuo ajatukset kuitenkin alkoivat hiljalleen haalistua. En tiedä miksi – ehkä koska sain vähän enemmän apua, ehkä koska aika teki tehtävänsä, ehkä koska sisälläni oli kuitenkin jokin pieni kipinä, joka ei suostunut sammumaan. Ne ajatukset eivät ole kadonneet kokonaan. Huonoina päivinä ne voivat vieläkin nousta esiin, mutta nykyään ne eivät enää ota minusta valtaa. Ne ovat enemmänkin haalea muisto, varjo, joka kulkee mukana mutta ei enää johda.

Kun juttelin ystäväni kanssa, huomasin, miten erilaisista kulmista katsomme samaa asiaa. Hän on kuoleman portilla mutta haluaa elää viimeiseen asti. Minä olen ollut fyysisesti terveempi mutta henkisesti niin rikki, että halusin kaiken päättyvän. Meillä molemmilla on ollut syynsä, ja ne syyt ovat muovanneet näkemyksemme elämästä ja kuolemasta.

Minulle tärkein oivallus on ollut tämä: itsemurha-ajatukset eivät ole aina oma valinta. Ne eivät synny tyhjästä, eivätkä ne ole merkki siitä, että ihminen haluaisi oikeasti kuolla. Usein ne ovat sairauden, trauman ja uupumuksen tuottamia pakkoajatuksia – sellaisia, joita ei pysty hallitsemaan, vaikka kuinka haluaisi. Se, että joku ajattelee kuolemaa, ei tee hänestä itsekästä. Se tekee hänestä ihmisen, joka on äärimmäisen kivun ja epätoivon vallassa.

Tänään, kun kirjoitan tätä, en voi sanoa että elämä olisi helppoa. Ei se ole. Mutta yritän nähdä sen toisin kuin ennen. Yritän tarttua niihin hetkiin, joissa on kauneutta: ystävän hymy, luonto ympärillä, musiikki joka koskettaa. Yritän muistaa, että mikään tunne – ei epätoivokaan – ei kestä ikuisesti.

En enää ajattele, että luovuttaminen olisi vaihtoehto. Jos elämä on joskus tuntunut sodalta, niin ehkä minun tehtäväni on jatkaa taistelua, mutta nykyään yritän taistella itseäni varten, en enää ketään muuta varten.

Jos joku, joka lukee tätä, on joskus samassa pimeässä paikassa, haluan sanoa tämän: et ole yksin. Ne ajatukset eivät ole sinun vikasi. Ne eivät määrittele sitä, kuka sinä olet. Ja vaikka juuri nyt tuntuisi, ettei ole ulospääsyä, aina voi olla seuraava aamu, seuraava hetki, jokin odottamaton käänne. Minä olen vielä täällä, vaikka olin varma, etten olisi. Ja jos minä voin selvitä, ehkä sinäkin voit.

Elämä on hauras, mutta se on silti lahja.

Pimein hetki ei ollut loppu – se oli alku uudelle tarinalle.