Olenko kehittynyt ihmisenä – vai onko tämä vain kofeiinia?

Tänä aamuna heräsin ennen kukonlaulua. Ei siksi, että olisin erityisen levännyt, vaan siksi, että unessa joku tuntematon hahmo seisoi sänkyni vieressä ja sanoi matalalla äänellä "nyt riittää se vatvominen".

En osannut päättää, oliko se alitajuntani vai painajainen, mutta nousin silti.

Keitin kahvit. Ensimmäinen kuppi meni hetkessä. Toinen maistui jo sielussa asti. Kolmannen kohdalla tunsin jotain, mitä en ollut hetkeen tuntenut: toivoa. Ja sitten, tietenkin, aloin miettiä vakavissani:

"Olenko ehkä viimein kehittynyt ihmisenä?"

Koska en ollut vielä tänä aamuna soimannut itseäni kertaakaan. En ollut vajonnut eksistentiaaliseen kauhuun. En ollut edes ärsyyntynyt huonosti nukutusta yöstä. Se on aika paljon.

Sitten join neljännen kupin, ja kaikki alkoi tuntua epäilyttävän hyvältä. Ajattelin, että voisin perustaa jonkinlaisen verkkokurssin – ehkä "herkkyydestä helvettiin ja takaisin 4 viikossa". Sitten sain kylmähikisen ajatuksen, että ehkä tämä olo ei ole henkistä kehitystä vaan vain kofeiinia.

Ja se, ystävä hyvä, on yksi nykyaikaisen itsereflektiokulttuurin vaikeimmista kysymyksistä.

 

On päiviä, jolloin olo tuntuu melkein normaalilta. Ei siksi, että elämä olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi ettei se tällä hetkellä erityisesti huuda kurkku suorana. Ei ole ahdistusta joka solussa. Vähän väsymystä vain, ehkä pientä sisäistä nihkeyttä. Mutta se menee kahvilla ohi, kuten kaikki muukin.

Juon kupin, sitten toisen. Tunnen, kuinka olen skarpimpi, tasapainoisempi, rationaalisempi. Saan tehtyä juttuja. Olen lempeä, vastaan viesteihin, ehkä jopa käyn salilla. Tunnen olevani suunnilleen yhteensopiva muiden ihmisten kanssa.

Kaksi tuntia myöhemmin tuijotan peiliin ja kysyn itseltäni:

"Oletko oikeasti oivaltanut jotain vai oletko vain yliaktiivinen hermostosi varassa ratsastava hymyilevä hirviö?"

Tähän mennessä en ole keksinyt varmaa vastausta.

Tiedän, että kehitystä on tapahtunut. Osaan nykyään nimetä tunteitani. En aina elä pelkkien reaktioiden varassa. Olen jättänyt monta itsesabotoivaa toimintatapaa taakse. Mutta silti – kaikki hyvät hetket näyttävät alkavan sanoilla: "Join kahvit, ja sitten..."

Ehkä se onkin vain rytmihäiriöiden voima, joka saa minut luulemaan, että olen tasapainossa. Tai ehkä olen vain juonut itseni lähelle valaistumista.

Aina ei ole helppoa erottaa henkistä kasvua ja hermoston ylikiihottumista. Ne molemmat tuntuvat alkuun tosi tehokkailta.

Tänään sain itseni kiinni siitä, että olin kirjoittamassa somepostaukseen sanoja "kiitollinen tästä hetkestä." Pysähdyin. Mietin. En ollut aidosti kiitollinen. Olin vain sopivasti kofeiinia ja auringonpaistetta saanut versio itsestäni, joka ajattelee, että kaikki on ihan ookoo – kunhan ei istu alas liian pitkäksi aikaa tai avaa sähköpostia.

Päätin, etten julkaise mitään. Sen sijaan aloin googlata outoja asioita, kuten "mitä jos elämäni onkin vain katkonaista virranvaihtelua vagushermossa". En saanut vastausta. Sen sijaan päädyin Bloggerin analytiikkaan.

Yksi ihminen oli tullut blogiini hakusanalla "kissanruoka neuroottisille".

Mietin hetken, pitäisikö tehdä kokonaan uusi blogi tälle kohderyhmälle. En ole varma, oliko se kohteliaisuus vai huuto avaruuteen, mutta jollain tasolla se tuntui oikealta. Me neuroottiset kissaihmiset olemme selvästi alihyödynnetty markkina.

Joskus mietin, miltä tämä kaikki näyttäisi ulkopuolisen silmin. Näkyisikö kehitys? Vai näyttäisinkö vain ihmiseltä, joka liikkuu tehokkaasti keittiön ja olohuoneen nojatuolin väliä ylikierroksilla, puhuu itselleen ja välillä purskahtaa nauruun, kun muistaa jotain noloa vuodesta 2009?

Ehkä kehitystä on juuri se, että pystyn katsomaan itseäni ulkopuolelta ja hyväksymään tuon näkymän ilman itsetuhoisia impulsseja. Tai sitten sekin on vain kofeiinia. Mene ja tiedä.

Mutta varmuuden vuoksi keitän vielä kupin tai toisenkin.

Ja jos nyt puhutaan ihan rehellisesti – kyllä, trauma on muokannut hermostoani vähän… omalaatuiseksi. Jos joudun autokolariin, saatan rauhallisesti soittaa 112, elvyttää kaikki osapuolet ja vielä tarkistaa rengaspaineet ennen kuin huomaan, että ehkä tässä oli vähän draamaa. Mutta auta armias, jos aamulla ei ole kahvia – silloin romahtaa koko universumi. Eikä silloin elvytetä ketään.

Että ehkä tämä on kehitystä. Tai ehkä olen vain ihminen, jonka stressinsietokyky toimii väärinpäin. Mutta toimii silti. Ainakin kahvin voimalla.