Perhettään ei voi valita - Vai voiko?

Olen aina tuntenut itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. En koe kuuluvani mihinkään tai minnekään. Olen kuin syystuulessa lentävä lehti, joka ajelehtii kunnes katoaa. Työpaikalla, harrastuksissa ja joskus jopa parisuhteessani koen olevani irrallaan kaikesta, outo lintu, tai ainakin täysin erilainen kuin muut. En tarkoita, että olisin jotenkin parempi kuin muut, päinvastoin. Tiedostan kyllä, että tämä erilaisuuden tunne johtuu lapsuuden traumoistani, mutta en osaa vieläkään täysin suhtautua siihen oikein tai korjata asiaa.

Onneksi ympärilläni on kuitenkin ihmisiä, jotka merkitsevät minulle paljon. Minulla on ystäviä, joiden seurassa en tunne olevani yksinäinen tai erillään muista. Se on minulle jo iso asia.  

Mutta entäs se oma perhe sitten, se jonka pitäisi olla se sisäpiiri, se joka aina tukee ja rakastaa pyyteettömästi?

En ole ollut vuosiin tekemisissä äitini kanssa. Asiat hänen kanssaan menevät aina vähintäänkin oudoksi, ja tuntuu kuin hän tekisi parhaansa pitääkseen traumani elossa. Kun esikoiseni syntyi, äitini päätti ryhtyä opettamaan meille, miten lapsia kasvatetaan. Hänellä oli toki kovat meriitit: olihan hän minustakin kasvattanut “menestyneen” ihmisen, ainakin hänen omasta mielestään. Hän puuttui jokaiseen asiaan ja neuvoi kaikessa. Lopulta tilanne kärjistyi niin pahaksi, että äitini löi lasteni äitiä kasvoihin. Se oli meidän rajamme. Siihen vedettiin viiva, eikä sen jälkeen ollut enää paluuta.

Mutta rajan vetäminen ei tuonut rauhaa. Seurasi kännipuheluita, sekavia tekstiviestejä, haukkumisia ja oven takana koputtelua. Tilanne meni niin pitkälle, että jouduimme hakemaan hänelle lähestymiskiellon käräjäoikeudesta. Ensimmäinen rikkominen tapahtui nopeasti ja äiti päätyi kuulusteluihin, mutta silloin päätimme jättää asian sikseen. Seuraavan kuukauden aikana hän kuitenkin lähetti meille yli 300 viestiä, soitti eri numeroista humalaisia puheluita ja kirjoitti kirjeitä, jotka olivat pitkiä ja täysin kryptisiä. Asia eteni syyttäjälle ja oikeuteen. Muistan, kuinka tulostin kaikki viestit ja vein ne mukanani oikeuden istuntoon. Oikeudessa tuomari luki muutaman viestin ääneen ja kysyi äidiltäni: “Mitä ihmettä tarkoitat näillä?” Äiti vastasi vain, että hän purki niihin huonoa oloaan. Hän sai sakot ja tilanne rauhoittui – ainakin hetkeksi.

Vuosia myöhemmin, erottuani lasteni äidistä ja muutettuani pois paikkakunnalta, en kuullut äidistä juuri mitään. Aina välillä puhelimeen ilmestyi uusi numero ja sen takaa löytyi taas haukkumaviesti, jonka tietysti estin saman tien. Äitini on aina arvottanut ihmisiä rahassa. Mitä enemmän hän voi hyötyä jostain ihmisestä, sitä enemmän hän panostaa suhteeseen. Kun ihminen on antanut kaiken minkä voi, hän muuttuu arvottomaksi.

Äitini on elänyt koko elämänsä yli varojensa ja ollut jatkuvasti ulosoton kierteessä. Hän syyttää tästä tietysti minua ja lasteni äitiä, sillä sai aikanaan ne muutaman sadan euron sakot lähestymiskiellon rikkomisesta, jotka hänen mukaansa edelleen selittävät hänen talousongelmiaan. Olen aikoinaan sanonut äidilleni, että en koskaan tule antamaan hänelle rahaa. En siksi, etten haluaisi, vaan siksi, että haluan nähdä, arvostaako hän minua silloin, kun hän ei voi hyötyä minusta taloudellisesti. Vastaus tuli selväksi. Kerran hänen luonaan vieraillessani hän ojensi minulle muovipussin, jossa olivat kaikki lapsuuskuvani, jotka olivat olleet esillä hänen asunnossaan. Muiden veljieni kuvat jäivät edelleen paraatipaikalle olohuoneeseen. Samassa pussissa oli myös ala-asteella tekemäni taidetyö – puusta veistetty lahja, johon olin maalannut ruusun ja kirjoittanut sanan “äiti”.

Noin kolme vuotta sitten päätin vielä kerran yrittää. Ajattelin, että ehkä alkoholin huuruinen elämä olisi äidin ikääntyessä jäänyt taakse ja että hänestä olisi kuoriutunut esiin ihan tavallinen ihminen. En ole nähnyt koskaan äitiäni kovin pitkiä aikoja selvinpäin. Soittelimme muutaman kuukauden ajan ja keskustelut olivat yllättävän normaaleja, mutta koko ajan minusta tuntui, että äiti jotenkin pidätteli itseään.

Kunnes eräänä aamuna puhelin soi. Se oli äiti. Hän ilmoitti, että minun pitää heti laittaa hänelle rahaa, jotta hän voi ladata puheaikaa ja soittaa terveyskeskukseen uusiakseen lääkereseptinsä. Tilanne oli absurdi: hän soitti minulle kertoakseen, ettei voi soittaa terveyskeskukseen, koska hänellä ei ole puheaikaa. Sanoin, että miksi soitat minulle etkä sinne terveyskeskukseen, johon hän karjaisi: “Etkö tajua, mulla on puheaika loppu!”

Totesin hänelle, että eikö hän muista – minä en anna hänelle rahaa. Hän raivostui, huusi lisää, ja lopulta suljin puhelimen. Heti perään tuli tekstiviesti: “Eikö yhtään omatunto hälytä. T. Äiti.” Ei hälyttänyt. Tuo pieni episodi sai minut vihdoin ymmärtämään jotakin, mitä en aiemmin ollut täysin käsittänyt. Äitini on narsisti. Se ajatus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja ihmettelin, miksi en ollut tajunnut sitä jo aikaisemmin. Kai olin aina vain todennut, että hän on sekaisin, enkä ollut ajatellut asiaa sen pidemmälle.

Minulla on myös nuorempi veli, joka elää äidin kanssa jonkinlaisessa symbioosissa. Hänellä on useita lapsia eri naisten kanssa, eikä hän ole pystynyt pitämään yllä vakaata parisuhdetta tai työpaikkaa. Ymmärrän sen hyvin: Alkoholiongelma ja äidin jatkuva pyöriminen nurkissa jakamassa kasvatusneuvojaan eivät tee elämästä helppoa hänen puolisolleen. Katkeruus mikä äidissäni on minua kohtaan johtuu lähinnä siitä, että katkaistessani sukumme köyhyyden ja alkoholismin kierteen ei menestykseni ole tarttunut häneen. Vastaavasti hänen katkeruutensa on tarttunut veljeeni. Veljeni mielestä veri on vettä sakeampaa ja hän syyttää minua siitä, että en ole tekemisissä äidin kanssa, eikä hän näe, millainen historia minun ja äidin välillä on.

Olen auttanut veljeäni rahallisesti, kunnes ymmärsin, ettei siitä ole apua. Päätin sen sijaan yrittää opettaa häntä hoitamaan raha-asioitaan itse ja sitä kautta selviämään paremmin. Mutta se vaati hänen mielestään liikaa ponnistelua ja kuuntelemista. Selvin päin veljeni on mukava mies, mutta humalassa hän muuttuu täysin toisenlaiseksi – ego kasvaa, uho lisääntyy ja lopputulos on usein tappelu, jossa hän lähes aina jää alakynteen.

Nuorempana kävin usein selvittelemässä hänen riitojaan, ja ehkä maineeni pelasti hänet muutamalta pahalta tilanteelta. Mutta kun sama kaava jatkui pitkälle aikuisikään, sanoin veljelleni, että nyt on hänen aikansa kantaa vastuu teoistaan. Se oli hänelle shokki. Sen jälkeen olen ollut hänen silmissään hylkiö, johon otetaan yhteyttä vain kännissä ja silloinkin lähinnä haukkumisen tai sekavien viestien muodossa. Tässäkin kaava on sama kuin äidilläni. Olisin mielelläni tekemisissä myös veljeni kanssa, mutta olen todennut, ettei se ole sen arvoista.

Perhe käsitteenä on minulle vieras, vaikka nykyään olenkin paljon tekemisissä isäni kanssa ja ennen kaikkea minulla on omat lapseni ja puoliso jotka merkitsevät minulle kaikkea. Sanotaan, että perhe on pahin – ja joissakin tapauksissa se voi todella pitää paikkansa. Samalla sanotaan, ettei perhettään voi valita. 

Minua on aina vaivannut tunne perheettömyydestä ja juurettomuudesta, ja se on kulkenut mukanani lapsuudesta asti.

Kuitenkin puolisoni sanoi minulle kerran jotakin, mikä jäi pysyvästi mieleeni ja kosketti syvältä: “Ystävät ovat perhe, jonka voi valita itse.” Se pitää täysin paikkansa. Minulla on pari ystävää, jotka ovat kulkeneet mukanani asuinpaikastani riippumatta jo lähes 30 vuotta. Heidän seurassaan en tunne itseäni ulkopuoliseksi, koska he ovat minun perheeni – juuri sitä, mitä en lapsena koskaan saanut.

Olen oppinut, että veri ei aina ole vettä sakeampaa. Joskus se voi olla aika laihaa lientä. Mutta ystävien, omien lasteni ja puolisoni seurassa tiedän, että sydän voi rakentaa oman perheen – ja se perhe on juuri sopivan paksua verta.