Lapsuus, selviytyminen ja itsensä kohtaaminen

 

Kun olin lapsi, sain kokea asioita, joita yksikään lapsi ei ansaitsisi. Minulle ei selitetty, miksi aikuisen käsi muuttui nyrkiksi, miksi koti, jonka olisi pitänyt olla turva, oli paikka, jossa piti olla varuillaan. Lapsena sitä oppi lukemaan ilmeitä, ääniä ja pieniä merkkejä – oliko tulossa myrsky vai saisiko tänään olla rauhassa.

Isäpuoleni pahoinpitelyt jättivät minuun konkreettisia jälkiä. Muistan sen hetken, kun makasin maassa vatsallani, ja hän, iso mies, tamppasi minua maata vasten jalallaan – selkäni murtui. Pahimmillaan hän myös mursi nenäni. En lapsena osannut ajatella, että tämä ei ollut normaalia – se oli vain osa elämää.

Lapsuudessa tapahtunut ei ollut vain fyysistä kipua, vaan myös henkistä. Lapsen mieli ei ymmärrä, miksi aikuinen, jonka pitäisi suojella, satuttaa. Sen sijaan mieli kääntyy sisäänpäin: ehkä vika on minussa, ehkä minä ansaitsen tämän. Se on se myrkky, jonka kaltaiset kokemukset jättivät jälkeensä häpeän ja syyllisyyden, vaikka todellinen vastuu oli aina aikuisella.

 

Häpeä ja suorittamisen pakko

Tuo häpeä ja arvottomuuden tunne ei jäänyt vain lapsuuteen. Se kulki mukanani aikuisuuteen ja muovasi minusta ihmisen, joka yritti aina todistaa kelpaavansa. Olen tehnyt elämäni aikana enemmän kuin olisi ollut tarpeen – töissä, opinnoissa, ihmissuhteissa. Olen ollut se, joka kantaa ja suorittaa, usein oman jaksamiseni kustannuksella. Ehkä juuri siksi minua on aina pidetty hyvänä ja tunnollisena työntekijänä: annoin itsestäni kaiken, jotta joku pitäisi minusta.

Väkivalta rikkoi kehoa, mutta ehkä vielä pahemmin se rikkoi luottamuksen – sekä muihin että itseeni. Opin jo varhain, että minun piti ansaita paikkani olemalla hyödyllinen. Se on kantanut minua pitkälle, mutta samalla vienyt voimiani.

Olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtää, että se mikä on minulle normaalia, on oikeastaan täysin epänormaalia. Olen tottunut elämään jatkuvassa ylivireydessä ja tekemisen pakossa niin pitkään, etten edes tunnistanut sitä.

 

Mielen ja kehon ristiriita

Mieli ja keho eivät tee yhteistyötä. Kehoni on väsynyt, kulunut ja loppuun asti käytetty. Se huutaa lepoa. Mutta mieli – se lapsuudessa oppinut komentokeskus – käskee jatkamaan. ”Mikä helvetin tauko nyt on? Mitä tapahtuu, jos pysähdyt? Kuka silloin enää arvostaa sinua?” Näitä ääniä olen kuunnellut koko ikäni, vaikka ne ovat ajaneet minut yhä kauemmas omasta hyvinvoinnistani.

Perfektionismi on raskasta. Se pakottaa minut jatkuvasti tekemään asioita täydellisesti, suunnittelemaan kaiken, varautumaan jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen. Minulla on usein varasuunnitelmia A, B, C ja jopa D, jotta tiedän, että pystyn selviytymään kaikesta. Perfektionismi ei jätä tilaa virheille, tauolle tai epävarmuudelle. Tämä jatkuva suorittaminen on kuluttavaa, ja silti olen oppinut uskomaan, että vain näin minut hyväksytään.

 

C-PTSD ja dissosiaatio

Viime aikoina olen oppinut uusia asioita itsestäni, joita en ennen täysin tunnistanut. Dissosiaatiota esiintyy enemmän kuin uskoin. Työ on pitänyt sen kurissa, koska minun on ollut pakko keskittyä ja olla läsnä – suorittaa tehtävät, ratkaista ongelmat, kantaa vastuuta. Mutta nyt, kun olen sairaslomalla, mieleni ei ole täysin läsnä, ja dissosiaatio häiritsee arkea. Minulla on muistiaukkoja, etenkin käydyistä keskusteluista, ja se tekee jokaisesta hetkestä epävarman ja vieraannuttavan.

On myös outoa huomata, että vaikka olen luullut tuntevani itseni, C-PTSD-diagnoosin jälkeiset tapahtumat ovat avanneet uuden, tuntemattoman osion minusta. Tämä osa on outo ja vaikea, tuntuu kuin hapuilisin pimeässä ja etenisin käsikopelolla. En voi täysin ennakoida, mitä vastaan tulee, mutta opin hiljalleen kulkemaan sen osan kanssa – vaikka askel olisi epävarma, se on silti eteenpäin.

 

Pilkahdus hyvästä itsestä

Viime aikoina olen oppinut itsestäni myös jotain kaunista: syvällä sisälläni asuu henkilö, joka on oikeasti aika hyvä tyyppi. Hän on sydämellinen, myötätuntoinen ja välittää aidosti muista. Pilkahdukset tästä osasta itseäni tuntuvat hyvältä, mutta samalla vaikealta sisäistää – kuin osa minua olisi ollut piilossa niin kauan, etten ollut huomannut sen olemassaoloa.

Nämä hetket ovat pieniä, mutta merkityksellisiä. Ne muistuttavat, että vaikka menneisyys ja trauma ovat muovanneet minua, en ole pelkkää kipua ja suorittamista. On olemassa osa minusta, joka on vahva, mutta samalla lämmin ja inhimillinen. Sen tunnistaminen ja hyväksyminen on osa sitä työtä, jonka teen itseni kanssa nyt.