Korkeajännitys
En ole koskaan pitänyt itseäni pelokkaana ihmisenä.
Päinvastoin. Olen tehnyt asioita, ottanut riskejä, kantanut vastuuta ja mennyt tilanteisiin, joissa moni muu olisi epäröinyt. Ulospäin olen ollut rauhallinen, jopa itsevarma.
Silti totuus on tämä:
olen ollut koko elämäni jännittynyt ja pelko on suuri osa minua.
En tarkoita satunnaista stressiä tai kiirettä. Tarkoitan jatkuvaa, taustalla olevaa tilaa, joka ei koskaan täysin poistu. Sellaista, jossa keho on valmiina reagoimaan johonkin uhkaan, vaikka mitään ei tapahdu.
Se ei näy ulospäin selvästi. Se ei estä toimimasta. Päinvastoin – se voi jopa tehdä ihmisestä tehokkaan. Valppaana, tarkkana, valmiina reagoimaan.
Mutta sillä on hintansa.
Se syö tilaa ajattelulta. Se vääristää reaktioita. Se tekee pienistä asioista suurempia kuin ne ovat. Ja ennen kaikkea se pitää ihmisen jatkuvasti hieman sivussa itsestään.
Olen elänyt 46 vuotta siinä tilassa.
Ja vasta nyt ymmärrän sen, koska se on poissa, ainakin hetkellisesti.
Muutos ei tullut jonkin oivalluksen kautta. Ei terapian, ei elämäntapamuutoksen, ei tahdonvoiman. Se tuli lääkityksen myötä, Lamictal-niminen lääke tasasi jotain, mikä on todennäköisesti ollut epätasapainossa koko elämäni ajan.
Yhtäkkiä taustamelu katosi.
Ei kokonaan, mutta riittävästi.
Ja kun se hiljeni, tapahtui jotain yllättävää: mikään ei oikeastaan muuttunut ulkoisesti, mutta kaikki muuttui sisäisesti.
Tilanteet ovat edelleen samoja. Asiat hajoavat, keho voi loukkaantua, elämä ei ole yhtään sen helpompaa kuin ennen.
Mutta reaktio on eri.
Autoni hajosi ja sylki jäähdytinnesteet ulos. Tilanne, joka ennen olisi nostanut kierroksia, oli nyt yksinkertainen: rauhallinen ja analyyttinen lähestyminen – mikä on rikki ja miten se korjataan. Kyseessä oli rikkoutunut muovilaippa moottorin kannessa. Sen vaihtaminen vaati imusarjan irrottamisen, eli ei mikään pikkujuttu. Silti ei turhaa tunnetta, ei ylimääräistä ajattelua. Pelkkä toiminta – ja auto oli kunnossa.
Samana päivänä traktorin perälevy tippui sääreni ja nilkkani päälle. Tilanne oli fyysisesti vakava, mutta henkisesti selkeä. Punnasin perälevyä ylös sen verran että sain jalan alta pois, arvioin tilanteen, tein tarvittavat asiat ja ajoin itse päivystykseen. Lopputuloksena revenneet nivelsiteet ja sääressä noin 20 cm pituinen haava, mutta ei paniikkia – vain selkeää arviointia ja toimintaa.
Nämä hetket paljastivat jotain olennaista.
En ole muuttunut rohkeammaksi.
Pelko ei vain ole enää ohjaamassa kaikkea.
Se on iso ero.
Kun pelko ei ole taustalla, asiat ovat enemmän sitä mitä ne ovat. Ongelma on ongelma – ei uhka, ei merkki epäonnistumisesta, ei ketjureaktio.
Tämä vaikuttaa myös siihen, miten näen itseni.
Olen aina ajatellut olevani rehellinen, empaattinen ja oikeudentajuinen. Mutta rehellisesti sanottuna, kun ihminen elää jatkuvassa jännityksessä, nuo ominaisuudet eivät aina pääse esiin puhtaasti. Pelko värittää niitä. Reaktiot eivät ole täysin vapaita.
Nyt ne tuntuvat olevan.
Ei siksi, että yrittäisin olla parempi ihminen, vaan siksi että mikään ei enää estä sitä.
Huomaan tämän pienissä ja suurissa asioissa.
Olen muuttamassa pian ja karsimassa tavaraa. Ajattelin aluksi myydä huonekaluja, sängyn, nojatuolin, yöpöydät, sohvapöydän – huonekaluja joilla on arvoa. Samaan aikaan lähipiirissä tapahtui tragedia: emännän serkun talo paloi ja hän menetti kaiken omaisuutensa.
Päätin lahjoittaa tavarat hänelle.
Ei siksi, että haluaisin olla hyvä ihminen. Vaan siksi, että kun katson tilannetta ilman sisäistä painetta, se on ainoa järkevä ratkaisu.
Tämä on ehkä suurin muutos:
toiminta ei enää lähde pelosta, vaan selkeydestä.
Ja kun näin tapahtuu, myös elämä alkaa näyttää erilaiselta.
Turhat asiat putoavat pois. Kiinnostus siirtyy asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Ei siksi, että niin pitäisi tehdä, vaan siksi että muu ei enää vedä puoleensa.
Samalla syntyy tila, joka on uusi.
Se ei ole euforiaa. Ei jatkuvaa hyvää oloa. Vaan jotain tasaisempaa.
Rauhaa, joka ei tunnu saavutukselta, vaan normaalilta.
Ehkä vaikeinta tässä ei ole muutos itsessään, vaan sen ymmärtäminen, kuinka paljon aiempi tila vaikutti kaikkeen.
Kun on elänyt koko elämänsä jollain tavalla, sitä pitää normaalina. Ei kyseenalaista, koska ei ole vertailukohtaa.
Nyt on.
Ja se herättää väistämättä kysymyksen:
kuinka moni muukin elää vastaavassa tilassa tietämättä sitä itse?
Entä sinä? Tunnistatko mitään tästä?
En tiedä vastausta.
Tiedän vain tämän:
ensimmäistä kertaa elämässäni en tunne olevani jatkuvasti varuillani.
Ja vasta nyt ymmärrän, kuinka paljon energiaa siihen on mennyt.
Se energia on nyt käytettävissä johonkin muuhun.
En vielä tiedä mihin.
Mutta tällä kertaa sitä ei tarvitse käyttää selviytymiseen.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentoi tätä tekstiä