Kuolenko ennen kuin ehdin elää?
Edellisestä kirjoituksestani on kulunut pitkä aika.
Se ei ole sattumaa.
Aloitin kesällä traumaterapian, ja se on käynnistänyt prosessin, jota en osannut odottaa. Prosessin jota voisi kuvailla väkivaltaiseksi. Ei siksi, että kukaan satuttaisi minua, vaan siksi että mieleni on alkanut purkaa asioita, jotka ovat olleet lukittuina vuosikymmeniä.
Kun mieli alkaa avata sellaisia ovia, arki menee helposti kaaokseen. Olen yrittänyt samaan aikaan käydä terapiassa, ymmärtää mitä minussa tapahtuu ja kasata itseäni uudelleen sisäisen kaaoksen keskellä.
Rakas ystäväni kuoli joulukuussa taisteltuaan pitkään syöpää vastaan. Suru on entisestään vaikeuttanut tilannettani.
Siksi blogissa on ollut hiljaista.
En ole kadonnut minnekään.
Olen vain ollut keskellä jotain, mikä on ollut pakko kohdata.
Huomenna menen lääkäriin, ja todennäköisesti lääkäri kirjoittaa minulle uuden B-lausunnon jolla voin hakea kuntoutustuelleni jatkoa. Paperilla asia on yksinkertainen. Käytännössä se ei tunnu siltä.
Minua pelottaa, ettei minua uskota.
Ja hävettää sanoa ääneen, että en pysty töihin.
Olen ollut koko elämäni selviytyjä. Sellainen ihminen ei helposti myönnä olevansa rikki. Selviytyjä puskee läpi vaikka harmaan kiven, vaikka keho ja mieli olisivat jo vuosia yrittäneet sanoa, että nyt riittää.
Silti tässä minä olen.
Traumaterapiassa.
Ja ensimmäistä kertaa elämässäni alan ymmärtää jotain todella epämiellyttävää: se mitä olen pitänyt normaalina, ei ole ollut normaalia.
Kun toipuminen oikeasti alkaa, sisäinen maailma ei rauhoitu. Se syttyy palamaan.
Minulla on diagnosoitu kompleksinen PTSD (C-PTDS). Traumaterapeuttini epäilee, että minulla voisi olla myös dissosiatiivinen identiteettihäiriö, DID.
Olen itse tästä hieman epävarma. Ja rehellisesti sanottuna myös peloissani.
Mutta on asioita joita en voi selittää..
Joskus huomaan, että olemukseni muuttuu. Kehonkieli, tapa puhua ja ajatukset sumentuu. Joskus huomaan sen itse ja joskus aika vain katoaa, syntyy muistiaukko.
Läheiseni ovat kertoneet keskusteluista, joita en muista lainkaan.
Se on outoa. Ja pelottavaa.
Dissosiatiivinen identiteettihäiriö ei tarkoita Hollywoodin kaltaista “multipersoonaa”. Todellisuudessa se on usein seurausta varhaisiässä koetusta pitkäkestoisesta traumasta. Kun lapsi ei voi paeta tai käsitellä kokemuksiaan, mieli oppii jakamaan kokemukset eri osiin.
Yksi osa kantaa pelkoa.
Toinen vihaa.
Joku osa yrittää olla vahva ja pärjätä maailmassa.
Ne eivät ole eri ihmisiä. Ne ovat saman ihmisen selviytymiskeinoja.
Terapian tavoite ei yleensä ole se, että osat “katoaisivat”. Tarkoitus on, että ne oppivat vähitellen tunnistamaan toisensa ja tekemään yhteistyötä. Sitä kutsutaan integraatioksi.
Minussa on osa, joka on pieni lapsi pimeässä.
Hän tärisee pelosta. Keho on jähmettynyt. Pelko on niin suurta, että keho ei enää tottele. Hän ei edes huomaa, että on laskenut alleen.
Yritän kertoa hänelle, että nyt on turvallista. Että minä suojelen häntä. Että kukaan ei satuta enää.
Mutta hän ei kuule minua.
Samalla minussa on jotain muuta.
Raivo!
En tarkoita tavallista vihaa. Vaan jotain paljon syvempää. Jotain joka tuntuu lähes erilliseltä entiteetiltä. Kun se purkautuu, saatan nähdä itseni ikään kuin kehon ulkopuolelta.
Se huutaa pääni sisällä ilkeitä asioita muista ihmisistä, sanoilla joita en itse edes keksisi. Ja joskus tuntuu siltä, että se yrittää ajaa kaikki ihmiset pois. Myös ne ihmiset, jotka oikeasti välittävät minusta.
Se osa ei tiedä, että nykyisessä elämässä kaikki ihmiset eivät ole vihollisia.
Mutta ymmärrän: joskus viha on ollut suojelija. Kun lapsi/nuori ei voi paeta eikä puolustautua, mieli voi luoda osan, joka kantaa kaiken sen raivon, jota ei silloin saanut näyttää.
Se ei ole kaunis osa.
Mutta ehkä sekin yritti joskus pitää minut hengissä.
Trauma ei elä vain mielessä. Se asuu kehossa.
Joskus kehoni jännittyy yhtäkkiä kuin sähköiskun saaneena. Vasta hetkeä myöhemmin mieli yrittää ymmärtää mitä tapahtuu. Kehon ja mielen välinen yhteys ei ole kovin luotettava.
Keho reagoi ensin. Mieli yrittää pysyä perässä.
Arki muuttuu vaikeaksi, kun vireystila voi heitellä ääripäästä toiseen.
Minulla on myös toinen osa – sisäinen ääni, joka suojelee minua.
Se ei ole hyökkäävä tai pelottava. Se on rauhallinen ja viisas. Kun sen neuvoja seuraa, asiat menevät hyvin. Olen joskus pitänyt sitä intuitiona tai jopa maagisena kykynä, koska se tietää asioita, joita minä en tiedä.
Traumaterapiassa terapeuttini sanoi, että ehkä minulla on dissosiatiivinen identiteettihäiriö.
Yhtäkkiä ymmärsin, että tämä ääni ei ollutkaan vain “intuitioni”.
Se oli yksi osa minua. Se osa, joka on yrittänyt suojella minua koko elämäni ajan.
Se oivallus järkytti minua hetkellisesti koska tämä "intuitio" oli suuri osa olematonta identiteettiäni, mutta samalla se avasi uuden tavan ymmärtää itseäni ja sisäistä maailmaani.
Ennen pidin sitä maagisena. Nyt ymmärrän: se on osa minua. Ja ehkä juuri siksi olen selviytynyt kaikesta tähän asti.
Sanoin nuorempana usein lauseen, joka kuulosti silloin melkein vitsiltä:
"Mua ei tapa mikään."
Se oli uhmaa maailmaa kohtaan. Selviytyjän uhoa.
Silloin en vielä ymmärtänyt, että selviytyminen ja eläminen eivät ole sama asia.
Minua pelottaa yksi asia.
Että ehdin kuolla ennen kuin ehdin oikeasti elää.
Koska tähän asti elämäni on ollut pääasiassa selviytymistä.
Ja selviytyminen ei ole sama asia kuin eläminen.
Mutta ehkä tämä kaikki – terapia, kaaos, sisäiset osat, pelko ja raivo – on juuri sitä hetkeä, jossa jotain alkaa muuttua.
Ehkä elämä ei alakaan siitä, että kaikki on ehjää.
Ehkä se alkaa siitä, että ihminen uskaltaa ensimmäistä kertaa lakata vain selviytymästä.
Kommentit
Lähetä kommentti