Ystävien kesken yksinäinen

 

 

Minun yksinäisyyteni ei näytä siltä miltä sen pitäisi.

Se ei ole sitä, että kukaan ei puhu minulle tai että olisin jatkuvasti yksin.
Voin olla ihmisten keskellä, keskustella ja nauraa oikeissa kohdissa. Kaikki näyttää ulospäin normaalilta.

Silti jossain kohtaa huomaan olevani sivussa.
En fyysisesti, vaan jollain tavalla muuten.

Se on tunne siitä, että olen paikalla, mutta en oikein mukana.

Tunne ulkopuolisuudesta, tunne yksinäisyydestä. 

Se ei lähde pois, vaikka yrittäisin mitä.

Olen etsinyt jotain, mikä poistaisi yksinäisyyden.
Jotain paikkaa tai yhteisöä, johon tuntisin kuuluvani.

Olen kuulunut elämäni aikana monenlaisiin ryhmiin.
Yhteiskunnan mittarilla mitattuna olen ollut sekä ylä- että alapäässä, ja käytännössä kaikkea siltä väliltä.

Eri paikkoja, eri ihmisiä, eri rooleja.

Silti lopputulos on ollut aina sama.

Eri paikka, eri ryhmä, sama yksinäisyys.

Olin mukana Odd Fellow -yhteisössä kahdeksan vuotta. Se on yhteisönä intiimi ja ihmiset ovat läheisiä keskenään. Silti se sama tunne oli sielläkin. Ulkopuolisuus, jota ei oikein voi selittää muille.

 

Joskus se tuntuu konkreettisesti kehossa.
Vatsanpohjassa kylmänä ja tyhjänä tunteena.

Se on aina läsnä mutta korostuu tietyissä hetkissä.

Yhden tuttavani talo paloi vähän aikaa sitten, jäljelle jäi vain talon kivijalka ja oli lähellä ettei hän palanut talon mukana. Hän menetti käytännössä kaiken. Kävimme viemässä hänelle hieman vaatteita ja kengät ensi hätään.

Menimme hänen vanhempiensa talolle jossa hänen ympärillään oli ihmisiä. Perhettä, sukulaisia, ystäviä. Tukea oli paljon, niin kuin pitääkin olla.

Ja samaan aikaan mieleen tuli ajatus, ajatus joka vainoaa minua häissä, hautajaisissa, syntymäpäivillä ja muissakin tapahtumissa joissa ihmisten ystävyys, läheisyys ja tukiverkostot käytännössä näkyvät.

jos minä olisin tuossa, kuka olisi minun ympärilläni?

Vastaus on rehellisesti, että ei kovin moni.

Ei ainakaan oma perhe puolisoani lukuunottamatta.

 

Minulla ei ole koskaan ollut varsinaisia tukiverkostoja. Ehkä yksi tai kaksi ystävää kerrallaan, jos sitäkään.

Yksinäisyys ei silti näy minusta päällepäin.
Se on enemmänkin osa rakennetta kuin tilanne.

Jo ala-asteella olin yksin. Leikin metsässä, en ihmisten kanssa. Ei ollut ystäviä, eikä oikeastaan perhettä siinä merkityksessä kuin monilla muilla. Oli lähinnä kiusaajia.

Sama kaava on jatkunut läpi elämän, toki se kiusaaminen loppui aikuistumisen kynnyksellä koska opin pitämään puoliani.

Ja silti en osaa täysin selittää, miksi ystävystyminen on ollut minulle aina vaikeaa.

Kun yhteys jonkun kanssa joskus syntyy, siinä on tiettyjä asioita, jotka toistuvat.

Sydämellisyys.

Se on ehkä selkein.

Sen lisäksi arvostan ihmisissä ystävällisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja empatiaa. Sellaista perusmaalaisjärkeä. Kykyä kulkea omaa tietään ilman tarvetta tuomita muiden polkuja.

Ja ehkä myös pientä nöyryyttä.

Ne ovat harvinaisia kohtaamisia, mutta silloin kun niitä kohtaa, yhteys on mahdollinen. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita että minulla olisi korkeat standardit tai että pitäisin itseäni suuressa arvossa. Joidenkin kanssa keskustelut jotka ovat ystävyyden suola ovat luontevia ja joidenkin kanssa jotenkin teennäisiä, aivan kuin tehtäisiin tikusta asiaa.

 

Tunnen usein muiden ihmisten tunnetilat voimakkaasti.
En ajatuksina, vaan enemmänkin omassa kehossa.

Huomaan helposti, jos joku on jännittynyt, epävarma tai poissaoleva.
Ja joskus tuntuu, että kannan hänen tunnettaan hetken aikaa mukanani.

Se tekee yhteydestä toisaalta helpompaa, mutta ei välttämättä syvempää.

Voin aistia muita, mutta se ei tarkoita, että tulisin itse nähdyksi.

Ehkä siinä on osa tätä ristiriitaa.

On myös hetkiä, jolloin huomaan tekeväni tätä itse.

En vastaa viestiin heti.
Ajattelen, että vastaan myöhemmin, ja sitten en vastaa ollenkaan.

Olen todella huono pitämään yhteyksiä yllä.

Se ei ole välinpitämättömyyttä.
Se on enemmänkin jonkinlaista väsymystä siihen, että pitäisi olla jatkuvasti mukana.

Ja ehkä myös epäilystä siitä, muuttaisiko se lopulta mitään.

Toisinaan yksinäisyys ei tunnu miltään.

Se katoaa hetkeksi, kun keskittyy johonkin. Musiikkiin, tekemiseen tai ihan vain hiljaisuuteen.

Niissä hetkissä ei ole tarvetta kuulua mihinkään.
On vain se hetki.

Mutta se palaa aina takaisin jossain vaiheessa.

Usein yllättävissä tilanteissa.

Katseessa, joka ei pysähdy.
Keskustelussa, jossa huomaan kuuntelevani enemmän kuin osallistuvani.
Tilanteessa, jossa kaikki muu tuntuu luonnolliselta paitsi oma läsnäolo.

Joskus mietin, miten tämä on muille niin paljon helpompaa.

Miten ihmiset löytävät toisensa, pitävät yhteyttä ja rakentavat jotain pysyvää.

Se näyttää vaivattomalta.
Melkein itsestään selvältä.

Minulle se ei ole koskaan ollut sitä.

Enkä oikein tiedä, miksi.

Ehkä vaikeinta ei ole itse yksinäisyys.

Vaan se, että en täysin ymmärrä sitä.

Se on ollut mukana niin pitkään, että se tuntuu enemmän osalta minua kuin erilliseltä asialta.

Ja silti en ole varma, voiko siihen koskaan tottua kokonaan.

Eri paikka, eri ihmiset, sama tunne.