Riistetyn lapsuuden mekanismit – miten helvetti muokkasi minut aikuiseksi

Istuin pimeässä ja odotin, että äiti tulee kotiin. Siitä alkoi mekanismi, joka ohjaa minua edelleen.

Olen kirjoittanut näistä asioista jo aiemmissa blogiteksteissäni (Riistetty lapsuus osat 1-6) linkit alla.

 

Riistetty lapsuus - yksinäiset yöt

Riistetty lapsuus- raakaa perheväkivaltaa ja heitteillejättö 

Riistetty-lapsuus - koulukiusaaminen ja väkivalta kotona

Riistetty lapsuus - asuntomurtoja ja alkoholia 

Riistetty lapsuus - viiltelyä ja kissan kuolema

Riistetty lapsuus - pahaa oloa ja agressioita 

Siellä on raakoja tarinoita lapsuudesta, jossa isä lähti, äiti joi, jäin yksin, nukuin koirankopissa. Siellä on koulukiusaamista, moninaista väkivaltaa, isän kohtaaminen ja nuoruuden huumekokeiluja ja katuväkivaltaa. 

 

Monet teistä eivät jaksa kaivautua vanhoihin postauksiin – blogiani luetaan aika paljon, mutta vanhat tekstit jäävät unholaan. Siksi niputan nyt asioita yhteen koska ne tuovat kontekstia tuoreempiin postauksiini.

 

Tämä ei ole kaunista tarinaa. Tämä on se, miten lapsuus luo aikuisuuden. Miten sama helvetti toistuu edelleen dissosiaatiossa, sisäisessä kaaoksessa ja sen eri osissa, kroonisessa yksinäisyydessä ja siinä pelossa, että kuolen ennen kuin ehdin oikeasti elää. 

 

Monet eivät ymmärrä tätä yhteyttä. He ajattelevat, että lapsuus on vain menneisyyttä. Mutta ei. Se on mekanismi, joka ohjaa kaikkea.

Hylkääminen ja laiminlyönti

 

Kun olin tarhaikäinen lähti äitini usein öisin juomaan ja jätti minut yksin. Istuin pimeässä peläten, odotin aamuisin, että hän tulee. Usein hän tuli humalassa ja makasi sängyssä koko päivän. Etsin nälissäni jääkaapista syötävää, usein turhaan mutta välillä löysin ruokapaketteja joita availin ja maistelin.

Ollessani ala-asteella jätti äitini minut kotiin alle yksi vuotiaan veljeni kanssa viikoksi, kannoin vastuuta jo silloin.

Näin lapsena paljon seksiä, koska äiti ja ne hänen lukuisat miehet eivät välittäneet, oliko kuusivuotias poika huoneessa vai ei. He vain jatkoivat. Se oli arkea. Olin näkymätön lapsi. 

 

Kotiväkivalta – fyysinen, seksuaalinen ja todistajan rooli

 

Pikkuveljeni isä riisui minut usein alasti, kietoi kätensä ympärille paksun nahkavyön ja hakkasi sillä minua, hetket ennen lyöntejä tuntuivat pahemmilta kuin itse lyönnit, ja se ääni joka vyöstä lähti osuessaan iholleni.

Kerran hän kaatoi minut maahan ja tamppasi jalalla selkääni, kunnes selkäni murtui. Tämä murtuma näkyy edelleen selkäni magneettikuvissa. Kukaan ei vienyt minua lääkäriin. 

Sama mies painoi äitini kämmenen tulipunaiseen hellanlevyyn äitini huutaessa tuskasta ja minun seisoessa vieressä.

Kerran eräs mies hakkasi äitini tajuttomaksi keittiössämme ryyppyillan päätteeksi ja raiskasi hänet hänen ollessaan tajuton – olin kuuden vanha ja näin kaiken. 

Eräs ”isäpuoli” kuristi minua tarkoituksena tappaa ja yhtenä aamuna heitti minulle rakkaan kissanpentuni täysiä seinään edessäni, kissa kuoli.

Äidin miehet vaihtuivat, humalatilat toivat riitoja, väkivaltaa ja kaaosta. Kotona ei ollut turvallista. Koskaan.

 

Ulkopuolisuus ja seksuaalinen väkivalta koulussa

 

Ala-asteella minua kiusattiin ja pahoinpideltiin fyysisesti koulussa ja kylillä. Lyöminen, potkiminen, lumeen hautaaminen ja päälle sylkeminen oli osa arkea. 

Yläasteella minut ajettiin usein porukalla nurkkaan ja pahoinpideltiin, potkut eivät loppuneet vaikka makasin maassa verta vuotaen. 

Seitsemännellä luokalla miespuolinen liikunnanopettaja ahdisteli minua seksuaalisesti: painoi liikuntavaraston nurkkaan ja kosketteli. Kun sanoin kertovani asiasta kaikille, hän nauroi ja sanoi: ”Tuollaista kusipäätä ja häirikköä ei kukaan usko.” 

Tiesin, että hän oli oikeassa. Olin jo oppinut, että minua ei uskota. 

Muistiaukkoja on paljon – ekasta luokasta en muista mitään. Se on outoa. Keho muistaa, mutta mieli ei.

 

Varhainen vastuu ja pakotettu hiljaisuus

 

Veljen ja kodin hoitaminen lapsena oli raskasta. Kaikki paha pidettiin sisällä, koska kukaan ei auttanut eikä uskonut. Koulukiusaaminen jatkui kotiväkivallan päälle.

Yksinäisyys kasvoi minuun jo lapsena: ei kavereita, ei perhettä kuten muilla.

 

Nuoruus – selviytymismekanismit muuttuvat aseiksi

 

Teini ikää siivittivät asuntomurrot, aseet, tappelut, huumeet (kannabis, hasis), rattijuopumukset, viiltely ja parit itsemurha yritykset.

 

Isän kohtaaminen toi esiin saman impulsiivisen raivon: isä esitteli minut romaneille raveissa ja näin kuinka he pelkäsivät häntä, isä oli kuin raivo härkä. Ks. Isän kohtaaminen

Geneettinen ja opittu raivo. Kaikki oli tapaa purkaa samaa tuskaa, jota lapsena ei saanut purkaa.

Nämä eivät ole irrallisia tarinoita. Ne ovat mekanismeja, jotka elävät edelleen.  

Nämä asiat eivät vain tapahtuneet minulle. Ne rakensivat minut.

 

Miten tämä kaikki näkyy aikuisuudessa? 

 

Hylkääminen opetti luottamattomuuden. Siksi tunnen itseni yksinäiseksi myös ystävien kesken – vaikka nauran ja olen läsnä, sisällä on kylmä tyhjyys. Ks. Ystävien kesken yksinäinen 

Kehon muisti pitää huolen siitä, että rentoutuminen on mahdotonta. Hypervigilanssi, vireystilojen heittely, derealisaatio.

Kotiväkivalta ja seksuaalinen väkivalta loivat dissosiaation. Muistiaukot, irtautuminen omasta kehosta. Sisäiset osat: pelokas lapsi, joka odottaa hylkäämistä pimeässä. Raivoisa suojelija, joka nousee pintaan kuin harppuuna tai pistooli – se sama energia, joka nuoruudessa ajoi tappeluihin. 

Nyt se suojelee terapiassa. C-PTSD ei ole muotia, se on kehon tapa sanoa: en kestä enää samaa kipua.

Varhainen vastuu opetti selviytymismoodin 24/7. Omia tarpeita ei ole. Elämä on puskea läpi harmaan kiven. Siksi terapia herättää pelon: kuolenko ennen kuin ehdin elää? Ks. Kuolenko ennen kuin ehdin elää  Koska en ole oppinut elämään – vain selviytymään.

Ulkopuolisuus ja se, että ”kukaan ei usko” opetti, että en kuulu mihinkään. En ryhmään, en edes omaan kehooni täysin. Siksi dissosiaatio erottaa minut itsestäni ja muista.

Monet lukevat tätä ja ajattelevat: mitä helvettiä tämä on? Miten ihminen voi selvitä tästä? Ja sitten kysymys: miten minä olen vielä suhteellisen normaali ihminen kaikesta huolimatta?

En tiedä. Ehkä juuri näiden mekanismien ansiosta. Dissosiaatio suojeli silloin, kun kipu olisi tappanut. Raivo antoi voimaa, kun kukaan muu ei puolustanut. Hiljaisuus opetti kestämään. Selviytymismoodi pitää minut pystyssä, vaikka se samalla estää elämisen. 

Olen täällä. Kirjoitan tätä. Hengitän. Käyn terapiassa, vaikka se repii minut auki. En ole parantunut. En ole ”ehjä”. Olen edelleen sirpaleinen. Mutta sirpaleet ovat nimenneet itsensä: pelokas lapsi, raivo-suojelija, viisas ääni. Ne eivät ole kadonneet. Ne alkavat puhua vain selvemmin.

Ehkä se on se normaalius, mitä minulla on: kyky katsoa helvettiä suoraan silmiin ja nimetä se. Ehkä se on se, että kirjoitan tämän julkisesti, vaikka se pelottaa. Ehkä se on se, että olen yhä täällä ja yritän oppia elämään sen sijaan, että vain selviän.

Lukija, jos tämä herätti sinussa jotain: mieti omaa lapsuuttasi. Mitä mekanismeja se loi? Mitä se maksaa sinulle nyt? 

Älä kaunistele. Trauma ei katoa hiljaisuudessa. Se niputtuu vasta, kun uskallat katsoa sitä kokonaisena.

Kaikki tämä on se mistä minut on tehty.

Jos tämä kosketti, kommentoi, seuraa. Jos et, sekin on ok.