Muistoja, psilosybiiniä ja pieniä askeleita toipumisen suuntaan
En tiedä, miksi se nousi pintaan juuri nyt. Mutta olen viime aikoina alkanut kokea uudelleen yhden hetken, yhden muiston, joka ei tunnu muistolta vaan siltä kuin olisin siellä taas – kuusivuotiaana, sen saman oven edessä. Olen hereillä, täysin läsnä nykyhetkessä, mutta jokin laukaisee sen. Yhtäkkiä olen taas se pieni poika, joka yöllä kuuntelee sängyssään keittiöstä kantautuv ia riidan ääniä: huutoa, kännistä örinää, kolinaa. Äiti ja sen mies ovat taas humalassa, ja heidän riitansa täyttää koko talon. Se ei ole mitään uutta, mutta silti jokin on toisin. Yhtäkkiä huuto loppuu ja tulee hiljaista. Ei sellaista tavallista, rauhallista hiljaisuutta, vaan pelottava tyhjyys, joka tuntuu siltä kuin talo olisi yhtäkkiä lakannut hengittämästä. Tiedän, että juuri tämä hiljaisuus on vaarallinen. Avaan huoneeni oven. Talossa on pimeää, mutta keittiöstä hohtaa valo. Muistan tarkasti sen valon. Sen sävyn. Sen, miten se leikkaa pimeän eteisen halki. Tunnen, kuinka vartaloni jännittyy, kui...
