Häpeän alkulähteillä
Kun ajattelen häpeän juuria, palaan väistämättä lapsuuteeni. Muistan sen tunteen, kun piti lähteä kouluun likaisssa ja risoissa vaatteissa, joista tiesin muiden huomaavan kaiken. Ei tarvittu sanoja – riitti, että katseet pysähtyivät kohdallani. Se hiljainen, näkymätön viesti: sinä et ole niin kuin me muut . Se tunne jäi kehooni kuin pysyvä varjo. Se opetti, että minun piti tehdä jotain erityistä ollakseni kelvollinen. Että ilman todistetta pärjäämisestä en olisi minkään arvoinen. Kotona hyväksyntää oli tarjolla vain silloin, kun olin kiltti lapsi, joka ei aiheuttanut ongelmia. Minun piti totella jokaista käskyä, olla hiljaa, sopeutua ja hyväksyä äidin vaihtuvat mielialat ja päihteiden aiheuttamat sekoilut. Opin, että minun tehtäväni oli pitää rauhaa yllä, vaikka se tarkoitti, että omat tunteeni piti haudata kokonaan. Äidin juomisen vuoksi jouduin kasvamaan aikuiseksi liian varhain. Kun hän kännäsi, minun piti hoitaa pikkuveljeäni – huolehtia, että hän söi, että hän ei pel...
